Alkuperäinen:The sleeping warrior
käännös Ari Huttunen
Epäilemättä koko
Irlannissa ei ole yhtä omituista ja aavemaista paikka kuin ”Burren of County Clare”. Nimi Burren juontuu gaelin kielen sanasta bhoireann
, joka tarkoittaa yksinkertaisesti
kivistä paikkaa. Muualta
Euroopasta ei löydy sen kaltaista maisemaa.
Paikoitellen näyttää että maa on ottanut kuun pinnan muodon - valtavat
alueet sammaleen peittämää kalkkikiveä jota värittävät oudot kukat ja kasvit
täydennettynä suurilla kivenlohkareilla jotka nousevat ylös kalkkeutuneesta
pinnasta kuin uhatakseen varomatonta vaeltajaa.
Burren on myös druidi-kivien, muinaisten linnojen, muratin peittämien korkeiden
talojen ja unohdettujen sukujen, autioituneiden kylien ja umpeenkasvaneiden
teiden maata. Syrjäisintä ja
pahaenteisintä seutua, mitä kuvitella saattaa.
Koska Burrenin maaperä
koostuu kerrostuneesta kiviaineksesta, se läpäisee vettä helposti synnyttäen
syviä luolia sekä halkeamia pinnalleen.
Uskotaan, että luolat ovat sisäänkäyntejä pimeään tarumaailmaan jota
vartioivat sikeästi nukkuvat muinaiset sankarit. Mutta tungettelijoiden tulee olla varuillaan,
sillä heikoinkin äännähdys saattaa herättää heidät toimintaan. Todellakin, alueella kerrotaan paljon
tarinoita niistä jotka ovat olleet kyllin harkitsemattomia häiritäkseen tuota
valtakuntaa.
Sanotaan, että Burrenin
kätköissä on luola joka aukeaa ainoastaan kerran seitsemässä vuodessa. Jotkut kertovat että sinne on kätketty
suunnaton aarre mutta että sinne ei ole viisasta mennä, koska se on haltijoiden asuinpaikka ja kulta kuuluu
oikeutetusti heille. Siten on parempi
antaa asian olla.
Aikoinaan alueella eli
MacMahon niminen mies, salametsästäjä, joka asui Ballynalackin tuolla puolen.
Ollessaan metsästämässä hyvin varhain aamulla, läheisen linnan liepeillä, hän
sattui luolan suulle josta ei ollut aiemmin tiennyt. Hän oli ollut jahtaamassa jäniksiä kivikossa,
kun ne olivat yhtäkkiä kadonneet, ja niitä etsiessään, erään kivisen ulkoneman
alta, hän löysi lähes kokonaan heinikon peitossa olevan luolan suuaukon. MacMahon tunsi paikkakunnan tarkasti ja oli
innokas ottamaan selvää minne tämä tuntematon luola johtaisi. Hän oli kuullut vanhoja tarinoita syvälle
Burrenin uumeniin kätketyistä aarteista ja mielessä pilkahti mahdollisuus
kadonneen omaisuuden löytymisestä, mikäli hän vain tutkisi luolaa syvemmältä.
Niinpä hän teki,
sitomalla yhteen pitkää ruohoa ja kuivaa heinää, karkeita soihtuja, jotka voisi
sytyttää tuluspussissaan olevalla piikivellä. Hän laskeutui luolaan ja eteni
auringonvalon ulottumattomiin. Luola
jatkui kallion sisään ikään kuin käytävä ja MacMahon huomasi että käytävän
seinillä riippui muinaisia aseita, osin ruostuneina, ja muinaisia kilpiä joissa
oli jo kauan sitten kadonneiden sukujen vaakunoita. Paikka oli selvästi erittäin vanha ja hänen
mieleensä tunki ajatus että olisi parasta kääntyä takaisin ja juosta. Ahneus ja uteliaisuus saivat kuitenkin
painettua varoituksen viestit pois tieltä.
Hän päätteli että jos luolasto oli todellakin niin vanha, olisi hyvinkin
mahdollista että sen sokkeloissa saattaisi olla jonkin sortin aarre saapuvilla.
Hän kahlasi pienen joen yli joka virtasi käytävän läpi ja
kyyristyi alittaakseen kaarevan kivisen muodostelman jatkaessaan syvemmälle
luolan pimeyteen. Hänen kyhäämänsä soihdut eivät juurikaan kyenneet antamaan
valoa tämän maanalaisen maailman pimeyteen. Puristaen itsensä läpi käytävällä
olevasta kapeikosta, hän huomasi tulleensa korkeaholviseen saliin jonka katosta
roikkui tippukiviä sieltä minne hän saattoi nähdä. Suurin osa katosta kohosi
ylös pimeyteen. Koko paikka vaikutti
kuin jonkin mahtipontisen kirkon salilta tai hautaholvilta. Pitäen ylhäällä viimeisiä soihtujaan, jotka
olivat jo uhkaavasti palamassa
loppuun, MacMahon tutki kivisiä seiniä ympärillään, yhä vakuuttuneena että
aarteita löytyisi paikan perimmäisistä
onkaloista. Mitään arvokasta ei
löytynyt, mutta hän näki että seinät olivat kauttaaltaan mustan noen peitossa,
aivan kuin luolassa olisi poltettu tulia.
Vanhoja kilpiä, panssareita ja hylättyjä aseita oli siellä täällä ympäri
lattiaa ja läjissä seinien vierellä.
Vielä edempää hän löysi muutamia ikivanhoja, alkeellisia tulisijoja,
joissa oli vieläkin hiiltyneitä puita vaikka sijat olivat olleet kylminä jo
kauan. Kuinka savu oli päässyt pois luolan katosta, sitä hän ei osannut
sanoa, mutta selvästi paikalla oli pidetty nuotioita kauan sitten. Sitten, ylhäällä seinässä olevassa
syvennyksessä, näkyi suuri, hopeinen torvi..
Se oli pitkä ja kaareva ja siihen näytti kaiverretun kuvia
metsästyksestä ja muinaisista taisteluista.
Torvi lepäsi lähes hänen ulottumattomissaan ja kurottaessaan ylös ottaakseen
sen, MacMahon yllättäen vaistosi että ei ollut yksin luolassa.
Vaikka soihdut olivat jo loppuneet, hänen
silmänsä olivat tottuneet luolan hämärään ja outoon valoon joka näytti tulevan
seinillä paikoitellen kasvavista sienimäisistä jäkälistä. Hän kääntyi nopeasti
ympäri ja näki säikähdyksekseen suuren asepinon ympärillä useita hahmoja
makaamassa maassa. Hahmot olivat turkisten ja vuotien peitossa. Suuret tapparat ja keihäskirveet olivat aivan
niiden ulottuvilla ja hetken MacMahon jo luuli että hahmot olivat kuolleita ja
että hän oli erehtynyt johonkin ikiaikaiseen mausoleumiin, kelttiläisen
kuninkaan ja sotajoukon hautakammioon.
Tuijottaessaan olentoja, hän tajusikin niiden nukkuvan, rintakehät nousivat säännöllisin liikkein ja
hän kuuli syvän, vakaan hengityksen. Hän
ei kiinnostunut niistä enempää, koska niiden uni vaikutti hyvin sikeältä, vaan
ajatukset palasivat takaisin hopeiseen torveen.
Se oli satumainen esine ja, kurottamalla vielä hiukan lisää, hän sai
otteen ja nostettua sen alas. Seistessään
luolan hämärässä, MacMahon arveli torvea
vieläkin arvokkaammaksi kuin aluksi oli luullut, ihmetellen kuka sen oli
mahtanut tehdä ja miltä sen ääni kuulostaisi.
Torvi oli selvästi valmistettu
tavallista kuolevaista paljon suuremmalle miehelle. Häntä houkutti nostaa torvi huulilleen ja
puhaltaa lujaa, vaikka hänen alitajuntansa hälytti: ” Ole varovainen, typerä
heppu! Varovasti!”
Mutta MacMahon oli jääräpäinen mies ja uhasta
piittaamatta, hän nosti torven huulilleen ja puhalsi. Hän sai tuskin ääntä
ilmoille. Torvesta ei kuulunut kuin
pieni vinkaus, kuin hanhen heikko vääkäisy.
Mutta sekin näytti riittävän häiritsemään yhtä nukkujista sillä ähisten
ja venytellen se heräsi unestaan. ”Joko
on aika ?” se kysyi syvällä, karkealla
äänellä jota ei selvästi oltu käytetty puhumiseen pitkiin aikoihin. Hahmo alkoi nousta jäkälien heikosti
valaistessa, haarniskoituna ja valtava sarvilla varustettu kypärä päässään.
Vavahtaen salametsästäjä tajusi kompuroineensa muinaisen sotajoukon majapaikkaan, ehkä siinä oli kuuluisa Fionn
MacCumhaill joukkoineen, kaikki lumotussa unessa. Torven ääni, heikkokin, oli riittänyt
rikkomaan tuon lumouksen.
Hänen sydämensä oli
kutakuinkin pysähtynyt mutta vapisevalla äänellä hän vastasi: ”Ei, ei ole vielä
aika. Mene takaisin nukkumaan.”
Tilanteen huomioon
ottaen, MacMahon oli osoittanut yllättävää mielenmalttia. Mutta vanha soturi oli itsepintainen. Kömpien toisen polvensa varaan se otti
käteensä ruosteisen keihään ja tuijotti kypärän alta punertavin ja välähtelevin
silmin.
” Miksi sitten olet häirinnyt untamme? ”
soturi kysyi ontolla, kajahtelevalla äänellä, joka kimpoili ympärillä olevista
kiviseinistä. Kauhukseen MacMahon näki
kun useat muutkin nukkujat alkoivat liikahdella ja nousta kädet aseita
hapuillen. Nousten täyteen pituuteensa,
soturi otti kömpelön askeleen kohti.
Silkasta, raa’asta kauhusta huutaen, hän pudotti torven ja ryntäsi
takaisin kohti holvin tuloaukkoa.
Loputkin sotilaat alkoivat nyt liikkua ja kivuta urahdellen ylös
jaloilleen. Henkeä haukkoen MacMahon juoksi ja harppoi pitkin kivistä käytävää
tietoisena takana seuraavasta karmeasta joukosta, kunnes vihdoin saapui luolan
suuaukolle. Kavuttuaan taas takaisin
Burrenin maan kamaralle, hän kaatui läkähdyksissään maahan ja samaan aikaan
hänen takanaan luolan suuaukko painui hitaasti kiinni jylisten kuin
ukkonen.
Katsoessaan kättään
jolla oli pidellyt torvea, MacMahon huomasi käden surkastuneen heikoksi ja
kurttuiseksi, ja sellaisena se myös pysyi aina hänen kuolinpäiväänsä asti. Mutta hän oli ollut hyvin onnekas päästessään
pakoon, eikä enää sen koommin kulkenut metsästämässä Burrenissa Ballynalackin
linnan mailla. Kuka sen tietää, vaikka
nuo vanhat sotilaat nukkuvat vieläkin jossain siellä?
