Nukkuva soturi

Alkuperäinen:The sleeping warrior

käännös Ari Huttunen

Epäilemättä koko Irlannissa ei ole yhtä omituista ja aavemaista paikka kuin ”Burren of County Clare”.  Nimi Burren juontuu gaelin kielen sanasta bhoireann , joka tarkoittaa yksinkertaisesti  kivistä paikkaa.   Muualta Euroopasta ei löydy sen kaltaista maisemaa.  Paikoitellen näyttää että maa on ottanut kuun pinnan muodon - valtavat alueet sammaleen peittämää kalkkikiveä jota värittävät oudot kukat ja kasvit täydennettynä suurilla kivenlohkareilla jotka nousevat ylös kalkkeutuneesta pinnasta kuin uhatakseen varomatonta vaeltajaa.  Burren on myös druidi-kivien, muinaisten linnojen, muratin peittämien korkeiden talojen ja unohdettujen sukujen, autioituneiden kylien ja umpeenkasvaneiden teiden maata.  Syrjäisintä ja pahaenteisintä seutua, mitä kuvitella saattaa.

Koska Burrenin maaperä koostuu kerrostuneesta kiviaineksesta, se läpäisee vettä helposti synnyttäen syviä luolia sekä halkeamia pinnalleen.  Uskotaan, että luolat ovat sisäänkäyntejä pimeään tarumaailmaan jota vartioivat sikeästi nukkuvat muinaiset sankarit.  Mutta tungettelijoiden tulee olla varuillaan, sillä heikoinkin äännähdys saattaa herättää heidät toimintaan.  Todellakin, alueella kerrotaan paljon tarinoita niistä jotka ovat olleet kyllin harkitsemattomia häiritäkseen tuota valtakuntaa.

Sanotaan, että Burrenin kätköissä on luola joka aukeaa ainoastaan kerran seitsemässä vuodessa.   Jotkut kertovat että sinne on kätketty suunnaton aarre mutta että sinne ei ole viisasta mennä, koska  se on haltijoiden asuinpaikka ja kulta kuuluu oikeutetusti heille.  Siten on parempi antaa asian olla.

Aikoinaan alueella eli MacMahon niminen mies, salametsästäjä, joka asui Ballynalackin tuolla puolen. Ollessaan metsästämässä hyvin varhain aamulla, läheisen linnan liepeillä, hän sattui luolan suulle josta ei ollut aiemmin tiennyt.  Hän oli ollut jahtaamassa jäniksiä kivikossa, kun ne olivat yhtäkkiä kadonneet, ja niitä etsiessään, erään kivisen ulkoneman alta, hän löysi lähes kokonaan heinikon peitossa olevan luolan suuaukon.  MacMahon tunsi paikkakunnan tarkasti ja oli innokas ottamaan selvää minne tämä tuntematon luola johtaisi.  Hän oli kuullut vanhoja tarinoita syvälle Burrenin uumeniin kätketyistä aarteista ja mielessä pilkahti mahdollisuus kadonneen omaisuuden löytymisestä, mikäli hän vain tutkisi luolaa syvemmältä.

Niinpä hän teki, sitomalla yhteen pitkää ruohoa ja kuivaa heinää, karkeita soihtuja, jotka voisi sytyttää tuluspussissaan olevalla piikivellä. Hän laskeutui luolaan ja eteni auringonvalon ulottumattomiin.  Luola jatkui kallion sisään ikään kuin käytävä ja MacMahon huomasi että käytävän seinillä riippui muinaisia aseita, osin ruostuneina, ja muinaisia kilpiä joissa oli jo kauan sitten kadonneiden sukujen vaakunoita.  Paikka oli selvästi erittäin vanha ja hänen mieleensä tunki ajatus että olisi parasta kääntyä takaisin ja juosta.  Ahneus ja uteliaisuus saivat kuitenkin painettua varoituksen viestit pois tieltä.  Hän päätteli että jos luolasto oli todellakin niin vanha, olisi hyvinkin mahdollista että sen sokkeloissa saattaisi olla jonkin sortin aarre saapuvilla.

Hän kahlasi pienen joen yli joka virtasi käytävän läpi ja kyyristyi alittaakseen kaarevan kivisen muodostelman jatkaessaan syvemmälle luolan pimeyteen. Hänen kyhäämänsä soihdut eivät juurikaan kyenneet antamaan valoa tämän maanalaisen maailman pimeyteen. Puristaen itsensä läpi käytävällä olevasta kapeikosta, hän huomasi tulleensa korkeaholviseen saliin jonka katosta roikkui tippukiviä sieltä minne hän saattoi nähdä. Suurin osa katosta kohosi ylös pimeyteen.  Koko paikka vaikutti kuin jonkin mahtipontisen kirkon salilta tai hautaholvilta.  Pitäen ylhäällä viimeisiä soihtujaan, jotka olivat jo uhkaavasti palamassa loppuun, MacMahon tutki kivisiä seiniä ympärillään, yhä vakuuttuneena että aarteita löytyisi  paikan perimmäisistä onkaloista.  Mitään arvokasta ei löytynyt, mutta hän näki että seinät olivat kauttaaltaan mustan noen peitossa, aivan kuin luolassa olisi poltettu tulia.  Vanhoja kilpiä, panssareita ja hylättyjä aseita oli siellä täällä ympäri lattiaa ja läjissä seinien vierellä.  Vielä edempää hän löysi muutamia ikivanhoja, alkeellisia tulisijoja, joissa oli vieläkin hiiltyneitä puita vaikka sijat olivat olleet kylminä jo kauan.  Kuinka savu oli päässyt  pois luolan katosta, sitä hän ei osannut sanoa, mutta selvästi paikalla oli pidetty nuotioita kauan sitten.   Sitten, ylhäällä seinässä olevassa syvennyksessä, näkyi suuri, hopeinen torvi..  Se oli pitkä ja kaareva ja siihen näytti kaiverretun kuvia metsästyksestä ja muinaisista taisteluista.  Torvi lepäsi lähes hänen ulottumattomissaan ja kurottaessaan ylös ottaakseen sen, MacMahon yllättäen vaistosi että ei ollut yksin luolassa.

 Vaikka soihdut olivat jo loppuneet, hänen silmänsä olivat tottuneet luolan hämärään ja outoon valoon joka näytti tulevan seinillä paikoitellen kasvavista sienimäisistä jäkälistä. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki säikähdyksekseen suuren asepinon ympärillä useita hahmoja makaamassa maassa. Hahmot olivat turkisten ja vuotien peitossa.  Suuret tapparat ja keihäskirveet olivat aivan niiden ulottuvilla ja hetken MacMahon jo luuli että hahmot olivat kuolleita ja että hän oli erehtynyt johonkin ikiaikaiseen mausoleumiin, kelttiläisen kuninkaan ja sotajoukon hautakammioon.  Tuijottaessaan olentoja, hän tajusikin niiden nukkuvan,  rintakehät nousivat säännöllisin liikkein ja hän kuuli syvän, vakaan hengityksen.  Hän ei kiinnostunut niistä enempää, koska niiden uni vaikutti hyvin sikeältä, vaan ajatukset palasivat takaisin hopeiseen torveen.  Se oli satumainen esine ja, kurottamalla vielä hiukan lisää, hän sai otteen ja nostettua sen alas.  Seistessään luolan hämärässä, MacMahon  arveli torvea vieläkin arvokkaammaksi kuin aluksi oli luullut, ihmetellen kuka sen oli mahtanut tehdä ja miltä sen ääni kuulostaisi.  Torvi oli selvästi valmistettu  tavallista kuolevaista paljon suuremmalle miehelle.  Häntä houkutti nostaa torvi huulilleen ja puhaltaa lujaa, vaikka hänen alitajuntansa hälytti: ” Ole varovainen, typerä heppu! Varovasti!”

 Mutta MacMahon oli jääräpäinen mies ja uhasta piittaamatta, hän nosti torven huulilleen ja puhalsi. Hän sai tuskin ääntä ilmoille.  Torvesta ei kuulunut kuin pieni vinkaus, kuin hanhen heikko vääkäisy.  Mutta sekin näytti riittävän häiritsemään yhtä nukkujista sillä ähisten ja venytellen se heräsi unestaan.  ”Joko on aika ?” se kysyi  syvällä, karkealla äänellä jota ei selvästi oltu käytetty puhumiseen pitkiin aikoihin.  Hahmo alkoi nousta jäkälien heikosti valaistessa, haarniskoituna ja valtava sarvilla varustettu kypärä päässään. Vavahtaen salametsästäjä tajusi kompuroineensa muinaisen sotajoukon  majapaikkaan, ehkä siinä oli kuuluisa Fionn MacCumhaill joukkoineen, kaikki lumotussa unessa.  Torven ääni, heikkokin, oli riittänyt rikkomaan tuon lumouksen.

Hänen sydämensä oli kutakuinkin pysähtynyt mutta vapisevalla äänellä hän vastasi: ”Ei, ei ole vielä aika. Mene takaisin nukkumaan.”

Tilanteen huomioon ottaen, MacMahon oli osoittanut yllättävää mielenmalttia.  Mutta vanha soturi  oli itsepintainen.  Kömpien toisen polvensa varaan se otti käteensä ruosteisen keihään ja tuijotti kypärän alta punertavin ja välähtelevin silmin.

 ” Miksi sitten olet häirinnyt untamme? ” soturi kysyi ontolla, kajahtelevalla äänellä, joka kimpoili ympärillä olevista kiviseinistä.  Kauhukseen MacMahon näki kun useat muutkin nukkujat alkoivat liikahdella ja nousta kädet aseita hapuillen.  Nousten täyteen pituuteensa, soturi otti kömpelön askeleen kohti.  Silkasta, raa’asta kauhusta huutaen, hän pudotti torven ja ryntäsi takaisin kohti holvin tuloaukkoa.  Loputkin sotilaat alkoivat nyt liikkua ja kivuta urahdellen ylös jaloilleen.  Henkeä haukkoen MacMahon  juoksi ja harppoi pitkin kivistä käytävää tietoisena takana seuraavasta karmeasta joukosta, kunnes vihdoin saapui luolan suuaukolle.  Kavuttuaan taas takaisin Burrenin maan kamaralle, hän kaatui läkähdyksissään maahan ja samaan aikaan hänen takanaan luolan suuaukko painui hitaasti kiinni jylisten kuin ukkonen. 

Katsoessaan kättään jolla oli pidellyt torvea, MacMahon huomasi käden surkastuneen heikoksi ja kurttuiseksi, ja sellaisena se myös pysyi aina hänen kuolinpäiväänsä asti.  Mutta hän oli ollut hyvin onnekas päästessään pakoon, eikä enää sen koommin kulkenut metsästämässä Burrenissa Ballynalackin linnan mailla.  Kuka sen tietää, vaikka nuo vanhat sotilaat nukkuvat vieläkin jossain siellä?