Kauan, tuhansia vuosia sitten, Keltit valtasivat Irlannin ja kukistivat heitä edeltäneet asukkaat. Nämä alkuperäiset asukkaat tunnettiin nimellä Tuatha De Danann, Jumalatar Danun kansa. Saman jumalattaren, joka on antanut nimensä Danun Kummuille Kerryn läänissä, jotka voi nähdä kilometrien päästä, jopa Corkin rajoilta saakka.
Tuatha De Danannin kansa koki katkeran tappion Kelteille Teltownin taistelussa Meathin läänissä. Tämän jälkeen Tuathat kokoontuivat ja tarkoituksenaan vahvistaa asemiaan, he päättivät valita kuninkaan, joka hallitsisi heitä kaikkia. Mies nimeltään Bodhbh Dearg Lough Dergistä, Connachtista, Shannon-joen varrelta tuntui sopivalta tähän tehtävään, sillä hänellä oli hienoja luonteenpiirteitä ja kunnioitettu isä, Newgrangen ylipappi, joka tunnettiin nimellä Daghda.
Kyseinen valinta ei miellyttänyt kaikkia. Lir, joka oli kotoisin Armaghin läänin pitäjiltä, raivostui kuullessaan päätöksestä ja halusi kuninkuuden itselleen. Hän lähti kokouksesta lupaa pyytämättä, hyvästelemättä ja sanaakaan sanomatta. Lirin röyhkeästä käytöksestä kimpaantuneina monet Tuathalaismiehet halusivat lähteä hänen peräänsä, tappaa hänet ja polttaa hänen talonsa, mutta Bodhbh Dearg esti heidän aikeensa ja sanoi:
”Ei, älkää tehkö tätä. Tuo mies on niin sisukas taistelija, ettei hän varmastikaan vain katso sivusta, kun hänen omaisuutensa hävitetään. Sitäpaitsi hänen tottelemattomuutensa ja vihamielisyytensä eivät yhtään vähennä minun kuninkuuttani.” Miehet taipuivat hänen tahtoonsa ja kiukustunut Lir eristi itsensä kanssaihmisistään.
Näin jatkui pitkän tovin, kunnes Liriä kohtasi äkillinen tragedia: Hänen vaimonsa kuoli kolmen päivän sairastelun jälkeen. Lir häkeltyi täysin tapahtuneesta ja hän kadotti halun elää. Kun kuningas Bodhbh Dearg kuuli näistä tapahtumista, hän sääli syrjittyä, yksinäistä miestä ja sanoi:
”Minä voisin nyt auttaa Liriä, jos hän vain hyväksyy ystävyyteni. Minulla on täällä Lough Dergissä kolme Irlannin kauneinta tyttöä, Oilell Aranlaisen kasvatteja – Aebh, Aoife ja Ailbhe. Lir voi valita heistä kenet haluaa sillä ehdolla, että hän tunnustaa minut Tuatha De Dananin johtajaksi.”
Sanansaattajia lähetettiin pohjoiseen kertomaan Lirille Bodhbh Deargin tarjouksesta. Loukkaamansa miehen ystävällisyydestä vaikuttuneena Lir hyväksyi tarjouksen ja kiirehti Lough Dergiin. Hän saapui perille seuraavana päivänä, mukanaan viidenkymmenen vaunun saattue. Siellä, Bodhbh Deargin palatsin edustalla, hän pyysi nöyrästi kuninkaansa anteeksiantoa. Sinä iltana he järjestivät pidot ja juhlivat sydämensä kyllyydestä, kunnes Lirin käskettiin valita morsiamensa. Tytöt istuivat kaikki kasvattiäitinsä, Bodhbh Deargin vaimon istuimella. Lir valitsi Aebhin, koska hän oli tytöistä vanhin, ja he makasivat yhdessä samana iltana.
Juhlinta jatkui kaksi viikkoa, kunnes Lir vei vaimonsa kotiin Armaghiin, jossa vietettiin vielä toiset hääpidot heidän paluunsa kunniaksi.
Aika kului ja Lir ja hänen nuori vaimonsa elivät onnellisina ja tyytyväisinä. Aebh synnytti Lirille kaksoset, Fionnualan ja Aodhin, raskautui uudelleen, ja saattoi maailman toisetkin kaksoset, Fiachran ja Connin. Epäonni astui kuitenkin Lirin elämään uudemman kerran ja nuori äiti kuoli toisia kaksosia synnyttäessään. Tämä julma tapahtuma olisi voinut syostä Lirin uudestaan epätoivon syövereihin, mutta hän sai lohtua ja rauhaa neljästä lapsestaan.
Taas Lirin surullinen tarina kantautui Bodhbh Deargin korviin ja jälleen tämä sääli miestä ja tarjosi tälle Aebhin nuorempaa siskoa, Aoifea. Lir saapui etelään noutamaan tyttöä; heille tarjottiin yösija palatsissa, ja sitten he matkasivat takaisin Armaghin pitäjille. Alkuun Aoife oli ihastuksissaan sisarensa lapsista ja nautti myos siitä ilosta, mitä nämä toivat sekä Lirille, että kaikille ihmisille, joita he tapasivat. Itse Bodhbh Dearg rakasti heitä ja vieraili usein perheen luona, vieden välillä lapset mukanaan palatsiinsa.
Lir rakasti neljää lastaan niin paljon, että hän asetti usein heidän makuusijansa omansa eteen ja heräsi aikaisin vain syleilläkseen heitä. Hänen omistautuminen lapsilleen sytytti kuitenkin kateuden liekin Aoifessa, lasten äitipuolessa. Aoife alkoi inhota lapsia ja kadehti sitä ihailua, jota he saivat kaikilta osakseen. Hän tekeytyi sairaaksi kokonaisen vuoden ajan vain kiinnittäkseen huomiota itseensä, mutta hän ei ollut tyytyväinen, vaikka ihmiset osoittivatkin runsaasti huolta ja myötätuntoa. Hän päätti hankkiutua lapsista eroon.
Eräänä päivänä hän käski valmistella vaununsa ja pyysi lapsia kapuamaan mukaan. Fionnuala aavisti sisimmäsään, että hänen äitipuolensa suunniteli tekevänsä heille jotain pahaa, mutta ei kyennyt kieltäytymään pyynnöstä, joka vaikuttin niin arkiselta ja viattomalta. Kun Aoife oli saanut lapset jonkin matkan päähän Lirin talosta, hän veti esiin miekan tappaakseen lapset, mutta naisen vaisto ja väkivallan pelko esti häntä toteuttamasta veritekoa. Hän ajoi hevosvankkurinsa raivon ja paniikin vallassa Lough Derravaraghiin, joka sijaitsi Westmeathin läänissä. Hän vapautti hevoset rannassa ja käski lasten poistua vaunusta ja peseytyä järvessä, koska he olivat lian peitossa pitkän matkan jälkeen.
Taas kerran Fionnula tunsi, että äitipuolella oli pahat aikeet, mutta hän ei taaskaan osannut kieltäytyä järkevästä pyynnöstä. Lapset tekivät työtä käskettyä ja astuivat järven kylmään veteen. Sillä aikaa kun lapset uiskentelivat, Aoife, joka oli kouluttautunut taikuuden alalla, löi veden pintaan lumotulla sauvalla. Samalla hetkellä neljä pientä, kaunista vartaloa hänen edessään muuttuivat neljäksi lumenvalkoiseksi joutseneksi. Lapset muuntuivat uidessaan, ja sillä hetkellä, kun metamorfoosi oli tapahtunut, he kääntyivät ripirinnan, kuten joutsenet tekevät ja Fionnuala puhui omituisesti uuden kurkkunsa kautta:
”Olet tehnyt meille pahaa. Se on hirveä vastine kaikelle sille ystävyydelle ja hyvyydelle, jota ihmiset ovat sinulle osoittaneet. Vaikka taikuutesi on vahva, se ei vedä vertoja sille kostonhimolle, jota isämme ja hänen ystävänsä tulevat sinuun kohdistamaan. Tämä tekosi on sinun tuhosi. Mutta ole kiltti ja aseta tälle taialle rajoja, vaikka vain vähentääksesi rangaistuksesi karmeutta. Anna sille jokin loppu!”
”Hyvä on, sen teen” Aoife vastasi. ”Mutta tulette katumaan sitä, että tätä palvelusta minulta pyysitte. Pysytte sellaisina kuin olette, kunnes etelän nainen makaa pohjoisen miehen rinnalla. Ja lisäksi te pysytte tuossa muodossa, kunnes olette uineet kolmesataa vuotta tässä järvessä, kolmesataa vuotta Moylen meressä Irlannin ja Skotlannin välissä ja kolmesataa Atlantin valtameressä, Erisin lähellä. Nuo tulevat olemaan teidän seikkailunne ja tämä teidän kohtalonne.” Joutsenet katsoivat häneen, ja painovat päänsä alas suruissaan. Niiden suru herätti sääliä Aoifessa ja hän sanoi:
”Mitään ei ole tehtävissä tämän kirouksen lievittämiseksi. Te voitte kuitenkin yhä puhua. Lisäksi te tulette laulamaan ainutlaatuista musiikkia, joka valloittaa kuuntelijansa sulollaan. Te osaatte yhä ajatella ja vaikka teidän elämänne tulee olemaan raskasta, te ette koskaan vaivu epätoivoon, säälittävästä tilastanne huolimatta.” Hän jätti joutsenet ja kun hän oli lähtenyt, joutsenet lipuivat hitaasti järven syville vesille.
Aoife jatkoi matkaa Lough Derravaghista Lough Dergiin, kasvatti-isänsä palatsiin. Kun Bodhbh Dearg oli tervehtinyt häntä, hän kysyi, miksi Aoife oli tullut yksin, ilman lapsia.
”Lir ei enää pidä sinusta ja uskoo, että olet aina vihannut häntä. Hän ei enää usko sinulle lapsiaan.”
”En usko sinua,” Bodhbh Dearg vastasi. ”Lir tietää, että minä rakastan hänen lapsiaan enemmän kuin omiani.”
Hän jätti naisen yksin huoneeseensa. Vakuuttuneena siitä, että nainen oli tehnyt jotain pahaa, hän lähetti sanansaattajia pohjoiseen. Kun he saapuivat perille, Lir kysyi heiltä miksi he olivat tulleet.
”Me oleme tulleet lastesi vuoksi,” vastasi yksi.
”Mitä heille on tapahtunut?” kysyi Lir.
”Eivätko he ole täällä sinun kanssasi?”
”Eivät,” vastasi Lir. ”He lähtivät Aoifen vaunuissa Bodhbh Deargin kotiin.”
”Aoife kertoi, ettet sinä luota Bodhbiin heidän suhteensa.”
”Nyt ovat pahat voimat liikkeellä,” sanoi Lir. Hän arvasi nyt, että Aoife oli tuhonnut heidät jollain tapaa. Hän sai selville, että Aoife oli matkannut Bodbh Deargin luo Lough Derrevaraghin kautta ja suuntasi sinne heti seuraavana aamuna. Kun lapset huomasivat Lirin saattueineen, he uivat rantaan ja puhkesivat tervetuliaislauluun. Lir laskeutui vedenrajaan näiden outojen olentojen luokse, jotka osasivat puhua ja laulaa ja kysyi niiltä, miksi niillä oli ihmisäänet.
”Me olemme sinun neljä lastasi,” Fionnuala vastasi, ”jotka meidän äitipuolemme noitui kateuden riivaamana.”
”Voidaanko loitsu kumota?” kysyi Lir, sydän särkyneenä.
”Ei,” Fionnuala vastasi ja kertoi hänelle taian ehdot. Tämän kuultuaan Lir ja hänen miehensä päästivät kolme surun karjaisua.
”Voitteko te tulla rantaan? Voitteko te olla kanssamme edes joutsenina, pitämässä meille seuraa? En ymmärrä, miten voin elää ilman läsnäoloanne!”
”Emme voi olla ihmisten kanssa enää,” vastasi Fionnuala. ”Me olemme lintuja. Mutta me voimme puhua ja laulaa surustamme ja se tuo lohtua kaikille murheellisille. Pysy täällä kanssamme tänään, rakas isä, ja meidän laulumme rauhoittaa sinua ja lievittää suruasi.”
Niin he jäivät kuuntelemaan taianomaista musiikkia ja nukkuivat sikeästi surustaan huolimatta.
Seuraavana päivänä Lir matkasi Bodhbh Deargin luokse. Kun hän pääsi palatsiin, Bodhbh kysyi häneltä, miksi hänellä ei ollut lapsia mukanaan. Lir vastasi:
”Sinulle on valehdeltu ja sinut on pahimmalla mahdollisella tavalla petetty Aoifen, oman kasvattisi toimesta. Hän on taikuutensa avuin muuttanut lapset neljäksi joutseneksi.” Voimakas shokki ravisteli Bodhbh Deargin vartaloa ja hän sanoi Aoifelle:
”Lapset vapautuvat aikanaan tästä kirouksesta, mutta sinä et tule koskaan vapautumaan siitä, mitä minä aion sinulle rangaistukseksi tehdä. Mitä sinä pelkäät ja inhoat eniten tässä maailmassa?” Aoifen oli pakko vastata, syyllisyytensä ja Bodhbh Deargin voiman pakottamana.
”Ilman pahoja henkiä.”
”Se on se, miksi sinä olet tuleva,” ja hän iski Aoifea druidisauvallaan. Pimeänä pyörteenä Aoife katosi ympäröivään ilmaan,ja siellä hän lentelee tänäkin päivänä.
Bodhbh Dearg meni Lough Derravaraghiin, jonne hän leiriytyi ja kuunteli joutsenmusiikkia, joka rauhoitti hänen suruaan. Siitä hetkestä lähtien Tuatha De Danannit vaelsivat rantaan kuuntelemaan laulua ja ajan kuluessa myös Keltit, koska kukaan ei ollut koskaan kuullut yhtä viehkeää harmoniaa, joka kiehtoi hiveli korvia ja täytti mielen onnella. Joutsenet eivät vain lievittäneet tuskaa laulullaan, vaan ne kertoivat myös tarinoita ja runoja ja keskustelivat oppineiden miesten ja näiden oppilaiden kanssa. Näin jatkui kolmensadan vuoden ajan, kunnes eräänä yonä Fionnuala sanoi muille:
”Tiesitteko, että tämä on viimeinen iltamme täällä?”
Toiset eivät olleet tienneet ja nämä kolme poikaa olivat pahoillaan, koska täällä, Tuatha De Danannin kansan ja jopa Kelttien kanssa oleillessaan, he olivat lähempänä ihmisen olemusta, kuin Moylen meren armottomilla vesillä. Aamulla he uivat Lirin ja Bodhbh Deargin luokse rantaan ja lauloivat heille jäähyväisrunon, ennen kuin nousivat yhdessä kitkeränkylmälle taivaalle ja matkasivat pohjoiseen, Moyleen. Heitä kaivattiin syvästi ja sinä päivänä tehtiin asetus, jonka mukaan kukaan ei koskaan saisi tappaa Irlannissa joutsenta, kuoleman ja pahimman rangaistuksen uhalla.
Neljä joutsenta järkyttyivät nähdessään Moylen paljaat jyrkänteet ja kylmän meren. He asettuivat hyiseen veteen ja heidän siipensä ja räpylänsä jähmettyivät kylmyydestä. Kesti pitkän aikaa, ennen kuin he tottuivat jäätävään ympäristöönsä.
Muutaman kuukauden kuluttua saapui myrsky, ukkosen, lumen ja hirmuisten tuulten kera. Fionnuala sanoi veljilleen ukkosenjyrinän ja kiljuvan viiman seasta, että myräkkä todennäköisesti erottaisi heidät toisistaan ja että heidän tulisi nimetä jokin paikka, jossa he voisivat taas kohdata. ”Tavatkaamme Seal Rockilla, koska me kaikki tiedämme, missä se sijaitsee.”
Läpi yön tuuli ulvoi ja meri kiehui valkoisena, kihisevänä vaahtona. Salamat välähtelivät, valaisten vain loputtoman, vellovan vesimassan, joka heitä ympäröi. Nelikko paiskautui erilleen, kilometrien päähän toisistaan. Kun päivä sarasti, raskas tyyni valtasi meren ja Fionnuala, yksin tasaantuvassa vedessä, lauloi surusävelmän kadonneille veljilleen. Koko päivän ja seuraavan yön hän pysytteli Seal Rockissa. Toisena aamuna hän näki Connin pyrkivän vaivalloisesti luokseen päätään roikottaen, höyhenpeite riepoteltuna. Hänen sydämensä hypähti, kun hän näki veljensä aamuauringossa. Seuraavaksi saapui Fiachra, niin kylmissään ja uupunena, ettei kyennyt puhumaan. Fionnuala levitti siipensä lämmittäkseen ja peittääkseen heitä.
”Jos Aodh olisi nyt täällä, kaikki olisi hyvin,” hän sanoi. Ja kuin kutsusta, he näkivät hänet, mutta yllättäen Aodhin pää oli kuiva, valkoinen ja siisti ja hänen höyhenensä sileät ja kauniit. Kysymättä miten Aodh oli välttynyt myrskyn kauhealta voimalta, Fionnuala puristi veljensä rintaansa vasten ja he pysyivät aloillaan tuntikausia, tyynellä merenpinnalla, sydämet pamppaillen. Aodh kertoi heille myöhemmin, että valtava aalto oli nostanut hänet kauas hiekkaiselle rannalle, syvän ja pehmeän merileväkasan päälle, josta hän oli katsellut, miten myrsky uuvutti itsensä tainnuksiin.
”Se oli kamala yö” Fionnuala sanoi, ”ja pahoin pelkään, että samanlaisia tulee vielä monta, ennen kuin aikamme täällä on lopuillaan.”
Ja niin tapahtui. Tuli useita samanlaisia öitä, mutta yksi niistä oli ylivertaisesti muita kitkerämpi huurteineen, tuulineen ja paksuine lumikerroksineen. Merivesi ja mustat jyrkänteet heidän ympärillään jäätyivät kauttaaltaan ja heidän jalkansa ja siipensä juuttuivat kiveen. He olivat jään vankeja. Heidän epätoivoinen taistelunsa vapautua vankilastaan kalvoi höyhenet ja ihon heidän jaloistaan, altistaen heidän verisen lihansa suolaiselle jäälle. Fionnuala oli varma, että he kuolisivat. Joko kylmyyteen, tai suolaan, joka pureutui heidän avoimiin haavoihinsa. Mutta lopulta meri suli ja heidän syvät haavansa parantuivat, vaikka se kestikin kauan.
Eräänä päivänä he uivat länteen Moylesta, Bann-joen suistoon. He ratsastivat voimakkaalla vesiharjanteella, joka virtasi mereen. He näkivät suuren joukkion koreasti puettuja ratsumiehiä, jotka ratsastivat lounaasta pisin rantaviivaa.
”Tunnetteko te nuo ratsastajat?” Fionnuala kysyi veljiltään. He vastasivat kieltävästi ja linnut uivat yhdessä kohti hiekkaista rantatörmää. Kun ratsastajat näkivät neljä joutsenta rannassa, he ratsastivat alas heidän luokseen. Heitä oli niin paljon, että he täyttivät koko rannan. Joukon kaksi johtajaa olivat Aodh ja Fergus, Bodhbh Deargin pojat. Kolmantena heidän kanssaan oli Tuatha De Danannin lähettiläs, riemastuneena Lirin lasten kohtaamisesta. He olivat etsineet lapsia karulla ja villillä Moylen rannikolla monta kertaa vuosien aikana, mutta tuloksetta. Fionnuala kysyi miehiltä miten hänen isänsä voi ja miten Tuatha De Danannin kansa jaksoi. Bodhbh Deargin pojat kertoivat hänelle, että he vierailivat yhä toistensa luona ja järjestivät pitoja Lirin palatsissa ja myös heidän isänsä luona Shannon-joen varrella. He olivat muilta osin tyytyväisiä, mutta rakkaiden lasten poissaolo painoi heidän mieltään. He eivät koskaan unohtaneet niitä onnellisia aikoja, kun lapset olivat vielä ihmisen muodoissa ja nukkuivat isänsä käsivarsilla, tai edes sitä, kun he lohduttivat murheita Lough Derravaraghin sydämessä laulullaan.
Keskusteltuaan lasten kanssa, Aodh ja Fergus käänsivät massiiviset joukkonsa kohti Armaghin pitäjiä ja kertoivat Lirille, että olivat tavanneet hänen lapsensa Bann-joen suulla. Lir ilahtui kuullessaan, että he olivat elossa, mutta vaikka Tuatha De Danannin kansa lähetti useita muita saattueita etsimään lapsia Moylen rannikolta, heitä ei sen koommin löydetty.
Käännetty alkuperäistekstistä ”The Children of Lir” by Essi Kainonen
Vehnäterrieri on vankka, keskikokoinen terrieri, joka on hyväluonteinen, eloisa ja toimelias. Se on luotettava ja uskollinen ystävä, joka sopeutuu erinomaisesti tämän päivän elämään.
