Ranskalaisten vuosi ja unioniasetus
Ranskassa puhkesi vuonna 1789 vallankumous, jonka aatteet innostivat vapaamielistä älymystöä myös Irlannissa. Belfastin (Béal Feirste) protestantit perustivat United Irishmen -järjestön, jonka voimahahmoksi nousi nuori Theobald Wolfe Tone, protestantti hänkin. Wolfe Tonen ja hänen kannattajiensa tavoitteena oli yhdistää katoliset ja "toisinajattelevat" protestanttiryhmät, ennen muuta presbyteerikirkkoon kuuluvat, saman lipun alle taistelemaan itsenäisen Irlannin puolesta Ranskan tuella. Toisaalta myös kuninkaalle lojaalien ulsterilaisten protestanttien Oranialaisveljeskunta perustettiin juuri näihin aikoihin. Wolfe Tone hakikin sitten apua ranskalaisilta, ja vuonna 1796 suuri ranskalainen laivasto ilmaantui Bantry-lahdelle (Bá Bheanntraí) Irlannin etelärannikolle mukanaan pelottavan suuri armeija. Kova myrskytuuli hajotti kuitenkin laivaston ympäri merta, eikä maihinnoususta tullut mitään.
Vuonna 1798 irlantilaiset yrittivät uudelleen, tälläkin kertaa ranskalaisten avulla. Vuosi saikin nimekseen "ranskalaisten vuosi" - the year of the French, bliain na bhFrancach. Kenraali Humbertin joukot nousivat maihin Killalassa (Cill Eala) Mayon (Maigh Eo) kreivikunnan rannikolla, ja Wexfordissa (Loch Garman) puhkesi suuri kapina, kun "isä Murphy sytytti kanervan liekkeihin" (Father Murphy set the heather blazing), kuten taistelulaulussa Boolavogue lauletaan. Kuitenkin sekä isä Murphyn kapina että kenraali Humbertin maihinnousu epäonnistuivat, ja pian niiden jälkeen uuden ranskalaislaivaston mukana tullut Wolfe Tone joutui jo merellä englantilaisten vangiksi ja sittemmin teloitetuksi. Ne kapinat, joita "ranskalaisten vuonna" esiintyi, eivät myöskään oikein olleet Wolfe Tonen kaltaisten varhaisten tasavaltalaisten mieleen. Yhteistyön tekemisen asemesta katolisten ja protestanttisten talonpoikien salaseurat (secret societies, rúnchumainn) päätyivät taistelemaan toisiaan vastaan ja murhaamaan toista uskontokuntaa edustavia siviilejä.
Katolisten väkivallasta säikähtäneet protestantit menettivät näiden väkivaltaisuuksien myötä mielenkiintonsa Grattanin parlamentin edustamaa separatismia kohtaan ja riensivät Englannin kruunun suojaan: vuonna 1800 Irlanti liitettiin Englannin kanssa osaksi samaa valtiota unioniasetuksella (Act of Union).
Daniel O'Connell, oikeustaistelija
Unioniasetuksen jälkeen kapinointi sai väistyä laillisuuden tieltä: 1800-luvun alkupuolella irlantilaisten asiaa ryhtyi ajamaan lakimies Daniel O'Connell. Hänen tavoitteenaan oli tehdä irlantilaisista tasa-arvoisia alamaisia kuninkaalle, "länsibrittejä". Nationalisti hän ei ollut eikä iirin kielen asemakaan kiinnostanut häntä, vaikka se oli hänen äidinkielensä. Hän perusti Catholic Associationin, josta tuli massajärjestönä merkittävä rauhanomainen painostusryhmä katolisten oikeuksien parantamiseksi. Vuonna 1828 hän itse pääsi valituksi parlamenttiin, mutta koska sortolait olivat yhä voimassa, hän ei voinut ottaa vastaan paikkaansa. Asiasta noussut kohu johti kuitenkin ensimmäisen katolisten vapauslain säätämiseen. Vapautus eteni kuitenkin niin hitaasti, että hänkin radikalisoitui ja alkoi vaatia unioniasetuksen purkamista. Hänestä ei kuitenkaan ollut johtamaan kovin kapinallista kansanliikettä, joten hän päätyi pian vankilaan ja menetti siellä terveytensä. Hän kuoli 1847, jo vankilasta vapauduttuaan.
Irlannin suuri nälänhätä
Vuosina 1845-52 Irlantia koetteli ankara nälänhätä, josta maa ei koskaan toipunut. Perunoihin levisi Amerikasta perunarutto, galar dubh na bprátaí, joka riisti ainoan ravintokasvin Irlannin köyhimmältä kansanosalta. Maa joutui sekasortoon eikä helpotusta saatu, koska ne runsaat viljamäärät, joita Irlannissa viljeltiin, oli tarkoitettu vientiin. Brittihallitus oli sitonut kätensä liberaaleilla talouspoliittisilla periaatteilla, joten viljan takavarikointi valtion pakkotoimin ei tullut kyseeseen. Irlantilaiset nationalistit tulkitsivat tämän myöhemmin niin, että perivihollinen ja sortaja tappoi kansan tahallaan nälkään: katovuosien, iiriksi drochshaolin eli "huonon elämän", muistot lienevätkin voimakkaasti vauhdittaneet kansallisuusaatteen nousua Irlannissa. Myös emigraatio Amerikkaan kasvoi huikaiseviin lukuihin.
Maakonflikti ja kansallisuusaatteen nousu
Nälänhädän jälkeen irlantilaiset reipastuivat uuteen poliittiseen taisteluun vasta 1870-luvulla. Nyt kyse oli maareformivaatimuksista: köyhä maatalousväestö kyllästyi jatkuviin häätöihin ja nousi ns. maasotaan Michael Davittin perustaman Maaliigan (Land League) organisoimana parlamenttiedustaja Charles Stewart Parnellin tuella. Vuonna 1881 säädettiin maakonfliktia liennyttävä laki, Land Act, mutta Parnell omistautui nyt Irlannin itsehallintokysymykselle (ns. home rule). Huolimatta brittiliberaalijohtaja William Ewart Gladstonen tuesta Parnell ei kuitenkaan saanut home rule -lakia läpi, ja kun hänen suhteensa naimisissa olevaan naiseen paljastui, home rulen kannattajien puolue hajosi ja Parnell itse menehtyi vuonna 1891 häväistysjutun aiheuttamiin rasituksiin.
Kun home rule jäi saavuttamatta, irlantilaiset keskittyivät kulttuurinationalistiseen toimintaan, josta huolehtivat muun muassa vuonna 1884 perustettu kansallisten urheilulajien liitto Gaelic Athletic Association (Cumann Lúthchleas Gael) ja 1893 syntynyt iirin kielen liitto (Conradh na Gaeilge/Gaelic League). Poliittiset nationalistit taas kerääntyivät Arthur Griffithin (Art Ó Gríofa) johdolla Sinn Féin -puolueeseen (sinn féin on iiriä ja tarkoittaa "me itse"). Amerikanirlantilaisten äärinationalistien ns. feeniläinen veljeskunta, Irish Republican Brotherhood, solutti kaikki kolme järjestöä, ja ne alkoivat radikalisoitua. Maltillinen, demokraattinen nationalismi oli kuitenkin yhä valtavirta, ja sen kannattajat tukivat John Redmondin Irish Parliamentary Party -puoluetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti