Irlannin historiaa osa 5.

Pääsiäiskapina

Irlannin sisäpoliittinen tilanne kärjistyi uhkaavaksi ensimmäisen maailmansodan aattona: ensin sosialismiin taipuvaiset työläiset mellakoivat ja lakkoilivat James Connollyn ja Jim Larkinin johdolla, ja päälle päätteeksi maahan alkoi syntyä aseistettuja yksityisarmeijoita. Itsehallintovaatimuksia tukemaan perustetun Kansallismielinen vapaaehtoisjärjestö Irish Volunteers (Óglaigh na hÉireann) sai jäseniä joka puolelta maata; ammattiliitot taas perustivat oman sosialistisen kaartin, Irish Citizen Armyn. Protestantit perustivat Edward Carsonin johdolla oman vapaaehtoisjärjestön Ulsteriin. Maa oli sisällissodan partaalla, mutta ensimmäinen maailmansota syttyi ensin ja pani Irlannin sisäpolitiikan jäihin. Suurin osa vapaaehtoisista liittyi armeijaan.

Osa katolisista vapaaehtoisista kieltäytyi kuitenkin lähtemästä Belgiaan. Yhdessä Connollyn kanssa Patrick Pearse organisoi salaliiton, jonka tarkoitus oli nostaa Irlanti kapinaan pääsiäisenä 1916. Vapaaehtoisten johtaja Eoin Mac Néill sai kuitenkin vihiä asiasta ja julisti suurilla sanomalehti-ilmoituksilla, että "pääsiäisviikon paraatit oli peruttu". Niinpä Pearse ei saanut kuin pienen osan vapaaehtoisista liikkeelle, joten kapinasta tuli pelkkä dramaattinen ele: Pearse luki Irlannin tasavallan itsenäisyysjulistuksen pääpostitoimiston portailta, minkä jälkeen brittikenraali Maxwellin joukot tukahduttivat kapinan verisissä katutaisteluissa.

Kenraali Maxwell ja hänen miehensä olivat maailmansodan juoksuhaudoissa karaistunutta väkeä, joka käytti voimaa huomattavasti enemmän kuin olisi ollut tarpeenkaan. Liffey-joelle tuotiin muun muassa tykkivene, joka alkoi tulittaa ammattiliittojen päämajaa. Siviilejä kuoli sekä tykkituleen että sotilaiden luoteihin ja pistimiin. Erityisen huonon maineen saavutti kapteeni Bowen Colthurst, joka ilmeisesti päähänpistona surmasi tai surmautti muun muassa kolme reportteria sekä tunnetun pasifistisen intellektuellin Francis Sheehy-Skeffingtonin. Kapinan jälkiselvittelyissä kaikki johtajat teloitettiin ja maltillisetkin nationalistit vangittiin. Muun muassa kapinan estämistä yrittänyt Mac Néill tuomittiin elinkautiseen. Tällaisen mielivallan tuloksena irlantilaiset, jotka olivat alun perin olleet enimmäkseen kapinaa vastaan, kääntyivätkin englantilaisia vastaan.

Itsenäisyyssodasta sisällissotaan

Pääsiäiskapinan tukahduttaminen ei merkinnyt irlantilaisen nationalismin tukahtumista. Päinvastoin, sen aikaa kun kansallismieliset - sekä ääriainekset että maltillisemmat - istuivat brittien vankileirissä, katkeruus kasvoi ja maltti mureni. Teloitukset kasvattivat uhmaa. Vuoden 1918 parlamenttivaaleissa Sinn Féin, äärinationalistien puolue, nappasi murskavoiton, mutta sen sijaan että Sinn Féinin edustajat olisivat menneet Lontooseen Westminsterin parlamenttiin, he perustivatkin oman parlamentin, Dáil Éireannin, ja julistivat Irlannin itsenäiseksi tasavallaksi. Irlantilaisten vapaaehtoisjoukkojen ja brittien välille syttyi sota.

Irlannin itsenäisyyssota oli raaka ja verinen sissisota, jossa ei siviilejä säästelty. Britit turvautuivat armeijansa ja poliisinsa lisäksi häthätää juuri päättyneen maailmansodan rintamamiehistä kokoon kyhättyihin apupoliisijoukkoihin ja puolisotilaallisiin muodostelmiin, jotka kirjavan univormukuosinsa vuoksi saivat pilkkanimen Black and Tans - "mustat ja nahanruskeat". Erityisesti viimeksi mainitut keskittyivät lähinnä siviilien terrorisoimiseen, koska heillä ei ilmeisestikään ollut tehokasta ja ammattitaitoista johtoa.



Kesällä 1921 britit ja irlantilaiset pääsivät sopimukseen aselevosta, ja joulukuussa allekirjoitettiin rauhansopimus. Sopimus teki Irlannista itsehallinnollisen vapaavaltion brittiläisenä dominiona, mutta jätti Pohjois-Irlannin kuusi kreivikuntaa vapaavaltion ulkopuolelle osaksi Yhdistynyttä kuningaskuntaa, jonka virallinen nimi tästä lähtien onkin ollut Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta. Sopimuksen allekirjoitti uuden valtion pääministeri Michael Collins, mutta sen vastustajat nousivat sisällissotaan Eamon de Valeran johdolla.

Vapaavaltio



Michael Collins



Vapaavaltion rajat, perinteinen Ulsterin valtio jäi Ison-Britannian hallinnon alle muun Irlannin saadessa itsenäisyyden

Sisällissota vapaavaltiolaisten ja tasavaltalaisten välillä kesti vuoteen 1923 ja jatkui vielä senkin jälkeen yksittäisinä murhina ja laittomuuksina. Useita merkittäviä nationalistijohtajia, muun muassa Collins, murhattiin tai kuoli taisteluissa. Tasavaltalaisten johtajia teloitettiin. Maan johtoon nousi Cumann na nGaedheal -puolue, nykyisen Fine Gaelin edeltäjä, jonka johdolla vapaavaltiosta tehtiin "katolinen Irlanti". Seksin, sosialismin ja muun englantilaisperäiseksi mielletyn rappion torjumiseksi voimaan tuli ankara sensuuri, jota kirjailijat lähtivät pakoon muihin maihin James Joyce ja Samuel Beckett etunenässään. Jopa klassisen iirinkielisen kirjallisuuden käännöksiä kiellettiin liiallisten sukupuolikuvausten vuoksi samalla kun alkutekstiä kaupiteltiin subventoituun pilkkahintaan hallituksen omissa kirjakaupoissa.

Tasavallaksi

Leinster House, Irlannin parlamenttirakennus vuodesta 1922Vapaavaltion piti periaatteessa olla Ison-Britannian dominio eli samassa asemassa kuin Kanada ja Australia. Tie vei kuitenkin väistämättä kohti täysin itsenäistä Irlannin tasavaltaa. Vapaavaltion vastustajia johtanut Eamon de Valera voitti vaalit 1932 ja pudotti vapaavaltion kannattajien Cumann na nGaedheal -puolueen satulasta. Nyt Irlantia hallitsi de Valeran puolue Fianna Fáil, ja varsin pian vapaavaltio sai de Valeran laatiman uuden perustuslain, johon yleensä viitataan iirinkielisellä nimellä Bunreacht na hÉireann. Perustuslaki piti Irlantia periaatteessa jakamattomana, kulttuurisesti se korosti Irlannin erityistä katolisuutta ja uskonnon erityisasemaa laajemmaltikin, ja maan viralliseksi nimeksi tuli Saorstát na hÉireannin, Irlannin vapaavaltion, sijasta pelkkä Éire.

Politiikka pysyi varsin konservatiivisena huolimatta siitä, että vastustajat olivat leimanneet de Valeran aika ajoin kommunistiksi ja bolševikiksi. Mussolinin Italia ja varsinkin Francon Espanja nähtiin Irlannissa hyvin myönteisessä valossa. Irlannissa nousi jonkinasteinen fasistiliike, kenraali Eoin Duffyn johtamat ns. sinipaidat, jotka olivat de Valeran tasavaltalaisten kiihkeitä vastustajia. Sosiaalista tilausta liikkeellä ei kuitenkaan ollut, ja lopulta koko järjestö intoutui lähtemään vapaaehtoisiksi Espanjan sisällissotaan Francon puolelle. Tasavaltalaisten puolella sotaan osallistui lähinnä yksittäisiä vasemmistolaisia, kuten sittemmin sotakokemuksistaan kirjallisestikin merkittävän iirinkielisen muistelmateoksen An Niña Bonita agus an Róisín Dhubh laatinut Eoghan Ó Duinnín, tai IRA-laisia, kuten Frank Ryan, joka joutui Francon vangiksi. (Sittemmin saksalaiset vapauttivat Ryanin tarkoituksenaan käyttää häntä jonkinlaisena yhdysmiehenä Irlannin tasavaltalaisiin, joista olisi haluttu värvätä taktisia liittolaisia natseille, mutta Francon vankilassa kuulonsa ja terveytensä menettänyt Ryan ei ollut suureksikaan hyödyksi: hän menehtyi vaivoihinsa sodan loppuvaiheissa Saksassa.)

Huolimatta jäsenyydestään Brittiläisessä kansainyhteisössä Éire pysyi koko toisen maailmansodan ajan puolueettomana. Kymmenettuhannet irlantilaiset kokivat kuitenkin velvollisuudekseen osallistua sotaan natseja vastaan, ja myös Irlannin valtio toimi kulissien takana käytännössä brittien liittolaisena. Saksalaiset lentäjät, joiden kone oli pudonnut Irlantiin, joutuivat internointileireille sodan ajaksi, mutta vastaavan kohtalon kokeneet brittilentäjät saateltiin vaivihkaa Pohjois-Irlannin rajan läheisyyteen. Jos Saksan diplomaatit kummastelivat asiaa, irlantilaiset ilmoittivat viattomasti, että Irlanti oli englanninkielinen maa, jossa paenneiden brittilentäjien oli helppo sulautua tavalliseen väestöön ja hankkiutua vaivatta omaan maahansa, jolla sattumoisin oli yhteinen maaraja Irlannin vapaavaltion kanssa.

Eamon de Valera

Vuonna 1949 Éamon de Valera julisti Irlannin tasavallaksi. Tasavalta erosi Brittiläisestä kansainyhteistöstä, mutta Pohjois-Irlanti pysyi osana Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Muun muassa tästä syystä IRA ei suostunut lopettamaan toimintaansa, koska se piti de Valeran tasavaltaa pelkkänä nimilappuna ja julisti maan edelleenkin olevan British connectionin alistama.

Kohti nykyaikaa

1960-luvun alussa de Valera jättäytyi sivuun politiikan johdosta ja hänen tilalleen pääministeriksi, irlantilaisittain taoiseachiksi eli heimopäälliköksi, nousi verrattain nuori Seán Lemass. Lemassin johdolla Irlanti siirtyi ripeästi kohti nykyaikaa, jolloin monet perinteisen nationalismin tavoitteet jäivät sivuun. Esimerkiksi iirin kielen elvyttämispyrkimyksistä käytännössä luovuttiin vaivihkaa. Samanaikaisesti Pohjois-Irlantia modernisoinut Terrence O'Neill oli saman hengen lapsia, ja miehet tapasivatkin henkilökohtaisesti, mikä oli siihen mennessä ennenkuulumatonta. Lähentyminen ei kuitenkaan johtanut nopeisiin tuloksiin, koska O'Neillin liian rohkeat uudistukset synnyttivät vastareaktion hänen omassa unionistipuolueessaan, samalla kun katolisten asemassa tapahtunut pieni paraneminen saikin tämän väestönosan vaatimaan lisää oikeuksia. Tämä johti Pohjois-Irlannin yhteiskuntarauhan romahtamiseen. Kuitenkin pää oli auki ja Iso-Britannia käytännössä myöntänyt Dublinin hallitukselle jonkinlaisen osavastuun Pohjois-Irlannin asioista. Vaikka esimerkiksi Margaret Thatcher kieltäytyi ankarasti harkitsemastakaan minkäänlaista yhteishallintoa, Lemassin jälkeinen aika on merkinnyt Irlannin yhä aktiivisempaa osallistumista Pohjois-Irlannin rauhan luomiseen ja vastuunottoa sen ylläpitämisestä.

Vaikka suhteet Isoon-Britanniaan ovatkin parantuneet, Irlannin kehitykseen on enemmän vaikuttanut maan liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1973. Jäsenyyden myötä irlantilaiset ovat tulleet entistä selvemmin tietoisiksi siitä, että on olemassa muutakin maailmaa kuin englanninkielinen maailma, ja nuoret irlantilaiset osaavat yhä useammin sekä omaa iiriään että saksaa ja ranskaa. Euroopan unionin tasaveroinen jäsenyys on tehnyt irlantilaisista kansallistietoisempia uudella tavalla: kansallismielisyyttä ei nähdä enää pelkkänä englantilaisvastaisuutena, vaan oman maan kulttuuria arvostetaan yhä enemmän. Tämä näkyy myös iirin kielen aseman vahvistumisena. Vuosituhannen vaihduttua tarmokas iirinkielisyysasioiden ministeri Éamon Ó Cuív onkin tarttunut innokkaasti toimeen parantaakseen maan kansalliskielen asemaa juhlapuheiden lisäksi myös käytännössä: vuonna 2003 maa sai uuden kielilain, ja vuonna 2004 iirille, jolla siihen asti oli ollut EU:ssa epämääräisen puolivirallinen asema, haettiin näyttävän mielenosoituskampanjan jälkeen tasavertaisia oikeuksia yhtenä unionimaiden virallisista kielistä.