Jonathan Swift

Jonathan Swift (30. marraskuuta 1667 – 19. lokakuuta 1745) oli irlantilainen anglikaanipappi ja valistusajan kirjailija sekä runoilija. Hänet muistetaan kaikista parhaiten satiirisista allegorioistaan Gulliverin matkat (1726) ja Tynnyritarina (1704). Swift tunnetaan lähinnä laajasta, noin 150 teosta käsittävästä, proosatuotannostaan, mutta hän ehti myös kirjoittaa noin 280 runoa. Swift julkaisi useat teoksensa anonyyminä tai salanimen takaa.

Hänen käyttämänsä teräväkielinen satiiri paheksutti monia aikalaisia, mutta myös myöhemminkin. Swift on leimattu katkeraksi ihmisvihaajaksi, joka ei nähnyt ihmiskunnassa mitään hyvää. Puolustajat taas ovat huomauttaneet, että kärkäs kieli oli pikemminkin Swiftin keino nähdä maailma parempana, kuin turhautuneisuutena todellisuuteen selvennä.

Swift syntyi Dublinissa vuonna 1667. Hänen juristi-isänsä, nimeltään myös Jonathan Swift, kuoli seitsemän kuukautta ennen ainoan poikansa syntymää. Perheeseen kuului äiti Abigail Swift ja pikkuveljeään pari vuotta vanhempi Jane. Leskeksi jäänyt Abigaililla ei ollut varaa elättää perhettään, joten he joutuivat muuttamaan Jonathan Swiftin (vanhempi) Godwin-veljen hoteisiin. Ennen Jonathanin ensimmäistä syntymäpäivää hänen äitinsä muutti takaisin kotitaloonsa Leicesteriin ja jätti poikansa ulkopuolisen hoitajan kontille. Hoitaja joutui muuttamaan Swiftin kanssa sairastuneen sukulaisensa luokse Whitehaveniin vuonna 1669, jossa he elivät kolme seuraavaa vuotta. Swift muisteli myöhemmin tuota aikaa lämmöllä ja mainitsi hoitajansa ansiosta oppineen jo 3-vuotiaana lukemaan ”minkä tahansa Raamatun kohdan”.

Swiftin Godwin-setä otti pojan takaisin Dubliniin ja maksoi hänen opintonsa Kilkennyn alkeiskoulussa vuosina 1673–1682 sekä Dublinin Trinity Collegessa. Helmikuussa 1686 Swift sai kandidaatin tutkintonsa suoritettua rimaa hipoen (speciali gratia). Hän suoriutui parhaiten klassisissa kielissä, latinassa ja kreikassa, mutta muissa aineissa hänen tuloksensa jäivät vaatimattomammiksi. Asiakirjoista on myös selvinnyt, ettei Swift ollut mikään mallioppilas. Hän rikkoi toistuvasti koulun sääntöjä, kuten jättämällä työt tekemättä ja viihtymällä paremmin kaupungilla kuin koulunpenkillä. Hän aloitti maisterin tutkinnon Trinity Collegessa ennen muuttoaan mainion vallankumouksen sävyttämään Englantiin vuonna 1689. Tutkinto valmistui Oxfordin yliopiston Hart Hallista vuonna 1692. Englannissa ollessaan hän käväisi tapaamassa äitiään ja päätyi lopulta Moor Parkiin valtiomies Willian Templen avustajaksi.

Moor Parkissa hänen tehtäviin kuului luotsata 8-vuotiasta Esther Johnsonia (”Stella”) hänen opinnoissaan. Swift ei ehtinyt palvella Templeä kuin puoli vuotta, kun ensimmäiset Ménièren taudin oireet alkoivat vaivata. Ménièren tauti on sisäkorvan tauti, joka aiheuttaa kovaa päänsärkyä, huimausta, pahoinvointia ja lopulta kuuroutumisen. Tautia ei tunnettu vielä Swiftin elinaikana ja Swift kuvitteli sen johtuvan liiallisesta hedelmien syönnistä. Swift meni lääkäriin vuonna 1690, missä häntä neuvottiin muuttamaan takaisin kotiseudulleen potemaan tautia ja Swift noudatti neuvoa. Pian Swift ymmärsi, ettei tästä ollut apua ja haki seuraavana vuonna uudelleen töitä Templeltä, tällä kertaa vakituista. Temple pestasi hänet ja lupasi auttaa häntä pääsemään papiksi anglikaanikirkkoon. Swift asui Moor Parkissa ja pääsi tutustumaan Templen sisäpiiriin.

Moor Parkin aikoina Swift luki ahkerasti ja varhaisimmat hänen kirjoittamat runot ovat peräisin tältä ajalta. Varhaisin runo on Oodi kuninkaalle ja varhaisin julkaistu runo on Oodi Ateena-seuralle. Swift muutti Irlantiin saatuaan Templen lupauksen mukaisesti anglikaanikirkon diakonin paikan lokakuussa 1694 ja jo seuraavana vuonna hänet vihittiin papiksi. Swiftin unelmat latistuivat nopeasti kun hänet sijoitettiin vähäpätöiseen Kilroorin seurakuntaan, jonka kirkko oli jätetty korjaamatta ja entinen pappi oli laimin lyönyt seurakuntaa, että ihmiset olivat alkaneet kääntyä presbyteereiksi. Raastavan vuoden jälkeen Swift muutti kutsusta takaisin Templen luokse. Hän asettui Moor Parkiin toukokuussa 1696, jolloin on myös päivätty Jane Waringille lähetetty kosintakirje, ja alkoi kirjoittaa Templen muistelmia. Stellan ja Swiftin suhteesta on liikkui runsaasti huhuja. Joidenkin mukaan he olisivat menneet vuonna 1716 naimisiin. Heidän suhteensa jäi kuitenkin platoniselle tasolla, mutta Stella oli joka tapauksessa Swiftin läheisin henkilö hänen kuolemaansa saakka.

Swift pysyi Moor Parkissa elokuuhun vuonna 1699 asti. Temple oli kuollut puoli vuotta aiemmin tammikuussa. Tänä aikana Swift kirjoitti antiikin ja uuden ajan kirjallisuutta vertailevan satiirin Kirjojen taistelu, joka julkaistiin 1704, sekä Tynnyritarinaa. Kirjojen taistelussa näkyy kuinka Swift puolustaa Templen antiikki-myönteisyyttä Richard Bentleyn ja William Wottonin kritiikkiä vastaan. Tynnyritarinan kirkkoon kohdistuneen satiirimuotoisen kritiikin on sanottu loukanneen kuningatar Annaa ja kyseenalaistaneen Swiftin uskollisuuden kirkkoa kohtaan niin, että se esti Swiftin papiksi vihkimisen Englannissa.

Vuosisadan vaihteessa Swift oli Berkeleyn lordin hovikappalaisena ja Dublinin lähellä sijaitsevan Laracorin pappina. Vuonna 1702 hän sai suoritettua Dublinin Trinity Collegessa teologian tohtorin tutkinnon (engl. Doctor of Divinity). Vuosikymmenen lopulla Swift oli Lontoossa lobbaamassa ehdotusta, joka poistaisi irlantilaispapeilta papeilta perittävän veron (engl. first fruits and twentieth parts), josta jo heidän englantilaiset virkaveljet olivat saaneet vapautuksen. Irlantiin Swift palasi vuonna 1709.

Poliittisesti Swift oli ollut aina syntymästään asti lähellä whigejä, mutta vaihtoi vuoden 1710 lopulla sitten toryjen puolelle. Syynä loikkaukseen olivat ensinnäkin whigien myötämielinen suhtautuminen nonkonformistikirkkoihin, joita Swift ei voinut sietää. Lisäksi whig-puolue ei puoltanut hänen papiksi vihkimistä Englannissa. Toryen päästyä hallitukseen Swiftistä tuli puolueen äänitorvi ja alkoi kirjoittaa tory-myönteiseen The Examiner-lehteen satiirisia kirjoituksia whig-puolueesta. Hän julkaisi myös muutamia poliittisia pamfletteja, joista huomattavin entiselle puolueelleen naureskeleva The Conduct of the Allies (1711), jossa Swift komentaa Englantia solmimaan rauha Ranskan vetäytymään Espanjan perimyssodasta, johon whigit olivat englantilaiset sotkeneet. The Conduct of the Allies johti osaltaan myös Englannin asevoimien ylipäällikön John Churchillin erottamiseen. Aiemmin Swiftin anonyymit pamfletit olivat johtaneet suositun astrologi John Partridgen uran päättymiseen.

Käydessään Irlannissa kesällä vuonna 1713 hänet nimitettiin palkkiona rauhan edistämisestä St. Patrickin tuomiokirkkoon tuomiorovastiksi, jona hän toimi koko loppu elämänsä. Swift palasi jo syksyllä englantiin jatkamaan verolobbaustaansa ja tällä kertaa tuloksekkain seurauksin. Swift vetäytyi politiikasta pian kun toryen hallitus kaatui kuningatar Annan kuoleman jälkeen vuonna 1714. Hän palasi vastoin taitoisesti synnyinmaahansa ja St. Patrickin tuomiokirkkoon, mitä hän piti lähinnä maanpakona Englannista, jossa elivät hänen ystävät ja rakastettunsa Esther Vanhomrigh (Vanessa). Vanessa kuitenkin seurasi Swiftiä Dubliniin naimisiin menon toivossa. Swiftin toinenkin rakastettu, Stella, eli myös Dublinissa, mikä laittoi Swiftin hankalaan valintatilanteeseen. Stella kuoli vuonna 1728 ja Swift säilytti hänen hiustupsuaan läpi elämänsä.

Pienen alakuloisen jakson jälkeen Swift purki energiaansa riimeihin, joista muotoutui vaikuttavia runoja. Yhtenä näistä Tohtori Swiftin kuolemasta, jossa Swift pohtii kyynisesti miten hänen ystävänsä suhtautuisivat hänen kuolemaansa. Tänä aikana hän sai julkaistuksi myös Gulliverin matkat (1726), Drapier’s Letters, kuten kuparikolikkokiistaa käsitelleet Verkakauppiaan kirjeet (1723) ja Vaatimattoman ehdotuksen (1729), joista kaksi viimeisintä ovat osa Swiftin 1720-luvulla kirjoittamia Irlannin pamfletteja. Näissä pamfleteissa Swift tarttuu yhteiskunnallisiin asioihin ja Irlannin kohtuuttomaan riippuvuuteen Englannista ennakkoluulottomin ottein huumorin ja katkeran ironian avulla. Esimerkiksi Vaatimaton ehdotus -esseessään Swift ehdottaa, että Irlannin köyhien lapset tulisi myydä rikkaamman väestön osan ruoaksi. Swift ei ollut tosissaan, vaan kirjoitus on protesti Irlannissa pitkään vaivannutta nälänhätää, kylmän rationaalisesti ajattelevia päättäjiä vastaan.

Swiftin poteman Ménièren taudin oireet pahenivat vuodesta 1738 alkaen. Häntä pyörrytti ja hän alkoi unohdella asioita ja tuntea ahdistusta. Oireet hankaloittivat Swiftin kirjoittamista ja työtä tuomiokirkossa. Lopulta Swiftin serkku Martha Whiteway otti hänen asiansa hoidettavakseen. Swiftin Whitewaylle vuonna 1740 lähettämä kirje kuvaa, kuinka hän tunsi olonsa sietämättömäksi ja aavisti jäljellä olevien päivien olevan surkeat ja vähälukuiset. Vuonna 1742 St. Patrickin tuomiokirkon pappi Francis Wilson, jota on syytetty Swiftin pahoinpitelemisestä ja omaisuuden varastamisesta, arviotutti  Swiftin tilan erillisellä Mielisairauden komissiolla. He totesivat Swiftistä, että ”muisti ja mieli rapeutuneet” ja ”kyvytön hoitamaan tehtäviään”. Swift jätti työnsä tuomikirkossa samana vuonna.

Swift kuoli vuonna 1745 ja hänet haudattiin Stellan vierelle oman tuomiokirkkonsa hautaan. Jäljelle jääneen omaisuutensa Swift lahjoitti hyväntekeväisyydelle mielisairaiden parantolan rakennustöiden kulujen kattamiseksi.

Gulliverin matkat

Gulliverin matkat (tai retket) on neljään osaan jaettu allegorinen kertomus merimiehestä, joka joutuu sattuman ohjastamana kummallisiin maihin. Romaani oli alun alkaen suunnattu aikuisväestölle satiiriksi hallitsijoista ja koko ihmiskunnasta, mutta selkeytensä ja mielikuvituksellisen kerronnan ansiosta se on saanut mainetta runsaasti luettuna lastenkirjana. Tyyliltään teos edustaa valistusajalle tyypillistä matkaromaania, vaikka se onkin myös tulkittavissa satiiriksi koko pikareskiromaanikirjallisuutta vastaan.

Kirjan ensimmäinen osa, jonka satiiri on kohdistettu whig-puoluetta kohtaan, alkaa kirjan päähenkilön ja kertojan Lemurel Gulliverin taustoittamisella ja luonnehdinnalla. Hän on nimensä veroisesti hyväntahtoinen (engl. gullible) ja rehellinen laivalääkäri. Eräällä matkalla laiva joutuu kovaan myrskyyn ja haaksirikkoutuu. Koko miehistö kuolee, Gulliveria lukuun ottamatta, joka pääsee maihin Lilliputtien saarelle. Herättyään haaksirikon jälkeen Gulliver havahtuu, että pituudeltaan vajaa kuusituumaiset lilliputit, jotka ovat whig-politiikkojen ilmentäjiä. He suhtautuvat ”jättiläiseen” aluksi epäluuloisesti ja alkavat ihmetellä mitä hänen kanssa tulisi tehdä – hän syö enemmän kuin lilliputit pystyvät tarjoamaan, mutta nälkäkuoleman jälkeen hänen ruhonsa alkaa haisemaan. Gulliver onnistuu saada hallitsijan luottamus puolelleen ja vastapalveluksena Gulliver lupaa auttaa heitä maan ongelmissa. Hallitsija käskee Gulliveria tuhoamaan Blefescujen laivaston, koska he uhittelevat lilliputtien maan miehittämisellä. Lilliputtien ja Blefescujen välinen erimielisyys juontaa juurensa kysymykseen, että kummasta päästä kananmuna pitäisi halkaista. Gulliver tekee työtä käskettyä, mutta hallitsijan nälkä kasvaa syödessä ja haluaa orjuuttaa koko kansan Gulliverin avulla, mutta tähän hän ei suostu. Gulliver tukahdutti maata uhanneen tulipalon virtsallaan, mutta näreissään ollut hallitsija tulkitsi "veden tekemisen" sääntörikkomukseksi ja Gulliverin salamurhaa alettiin suunnitella. Gulliver saa kuulla tästä ja hän matkaa Blefescujen luokse, jonne hän oli aiemmin rauhan solmineelta lähestystöltä saanut kutsun. Blefescut toivottavat Gulliverin tervetulleeksi ja antavat hänelle suuren laivan jolla hän voisi lähteä. Matkallaan Gulliver törmää merimiehiin, jotka vievät hänet takaisin kotiin.

Toisessa osassa Gulliver lähtee laivalta pienen joukon kanssa tutkimaan erään saaren vesivarantoja. Gulliver jää muista jälkeen ja hänet otetaan kiinni. Tällä kertaa Gulliver on joutunut jättiläisten maahan, jossa hän itse näyttää pieneltä lilliputilta. Siirtymällä täysin päinvastaiseen maailmaan Swift haluaa kuvata kuinka erilaisia ihmiset ovat moraalitajunsa puolesta. Mukaansa Gulliverin otti jättiläismaanviljelijä, joka vei hänet kotiinsa perheen ihmeteltäväksi. Gulliverista piti hyvää huolta perheen tytär Glumdalclitch, kunnes maanviljelijä vie Gulliverin tutustumaan maahan. Maanviljelijä lopulta myy hänet kuningattarelle, joka tutustuttaa Gulliverin kuninkaalle. Kuningas ja Gulliver keskustelevat pitkiä aikoja Gulliverin maan tavoista. Kuningas ihemettelee itsekkyyttä ja kapeakatseisuutta, joka englantilaisia vallitsee. Siinä missä lilliputit olivat riidanhakuisia ja moraalittomiakin, on jättien moraali erittäin korkealla, mutteivät hekään ole täydellisiä. Eräänä päivänä Gulliver istuskelee rannalla ja kotka nappaa hänet nokkaansa ja pudottaa hänet vahingossa mereen, josta paikalle sattumalta tulleet merimiehet noukkivat hänet ylös.

Gulliver havaitsee Laputan leijuvan saaren ensimmäistä kertaa.

Kolmannessa osassa Gulliverin matka suuntautuu Levantiin, jossa kapteeni käskee häntä mennä tutkimaan mahdollisuuksia perustaa kauppayhteys eräälle saarelle. Merirosvot pääsevät yllättämään Gulliverin ja ottavat tämän laivan haltuun. Gulliverin he laittavat ajalehtimaan avomerelle pienessä paatissa, joka vie hänet sattumalta eräälle leijuvalle saarelle, nimeltään Laputa. Gulliverin tutustuttua saaren ihmisiin ja kuninkaaseen hän panee merkille, että koko elämä saarella keskittyy taiteiden ja tieteen ympärille. Tiedettä ei sovelleta helpottamaan ihmisen arkielämää ja osa tutkii täysin turhan päiväsiä asioita, kuten eräässä akatemiassa, jolla viitataan Royal Societyyn, kuinka valmistaa ulosteesta uudelleen ruoka, jota se alun perin oli. Tähtitieteilijät olivat taas valjastaneet magnetismin koko saaren liikutteluun mielenmukaisesti kaikissa kolmessa ulottuvuudessa. Gulliver käväisee vielä Balnibarbissa, Glubbdubdribin saarella ja Luggnaggissa, josta hän päätyy Japaniin ja sitä kautta Englantiin.

Neljännessä osassa Gulliver on nyt itse Barbadokselle suuntansa ottaneen laivan kapteeni. Matkalla muutamat miehistön jäsenet tulevat sairaiksi ja Gulliver joutuu ottamaan korvaavia miehiä, jotka osoittautuvatkin merirosvoiksi. Merirosvot ottavat laivan haltuunsa ja jättävät Gulliverin yksin eräälle rannalle, jossa hän näkee kuvottavia ihmisenkaltaisia olentoja. Nämä yahooiksi kutsutut olennat hyökkäävät Gulliverin kimppuun, mutta paikalle saapunut älykäs houyhnhnm -hevonen pelastaa hänet ja vie kotiinsa. Gulliver keskustelee hevosten kanssa siitä kuinka niille on kehittynyt noin valtava älykkyys, kun taas heidän orjuuttamat yahoo-ihmiset ovat jääneet kehityksestä jälkeen. Gulliver hyvästelee hevoset ja rakentaa kanootin, jolla hän selvittää tiensä läheiselle saarelle, jossa hän tapaa portugalilaislaivan miehistön, jotka lupaavat viedä Gulliverin Portugaliin. Portugalista Gulliver pääsee lähtemään kotiin Englantiin, jossa hän ostaa kaksi hevosta ja pitää niistä erittäin hyvää huolta ollakseen mahdollisimman kaukana tapaamistaan yahooista.

Tynnyritarina

Tynnyritarina on kiihkouskoa, kirkon korruptiota ja tiedettä satirisoiva ja parodioiva Swiftin toinen myös sanottu, ettei Tynnyritarina ei ole parodia, vaan kokoelma useita parodioita. Teoksessa vuorottelevat tarinaa käsittelevät kappaleet ja kerronnasta poikkeavat kappaleet.  Swift käsittelee moninaisia aiheita käyttämällä kertojana modernia kirjailijaa, jonka mielipiteet ovat Swiftille päinvastaisia. Swift osoittaa näkemysten naurettavia puolia tekemällä kertojasta itsestään naurunalaisen. Persoonateorian mukaan näiden kappaleiden kertojana on aina eri aikalaishahmo.

Tynnyritarina alkaa kolmen pojan, Martinin, Jackin ja Peterin, syntymästä. He ovat kolmosia eivätkä oikeastaan tiedä kuka heistä on vanhin. Isä kuolee pian poikien syntymän jälkeen ja jättää perinnöksi kullekin pojalle yhden takin, joita on testamentin mukaisesti pidettävä tiptop-kunnossa. Swift viittaa kolmella pojalla kristikunnan kolmeen merkkihenkilöön tai heidän edustamaan uskonsuuntaukseen, roomalaiskatolilaisen kirkon ensimmäiseen paaviin pyhä Pietariin, kalvinismin perustaja Jean Calviniin ja luterilaisuuden perustaja Martin Lutheriin. Testamentti on allegorinen vertaus Raamattuun, joka ilmoittaa poikien isän (Jumalan tahtoa).

Varttuneemmalla iällä pojat menevät kaupunkiin, jossa he kukin näkevät ihastuttavan aatelisneidon. Sopeuduttuaan kaupunkiin kyläläiset ylistävät heitä kaikkein sivistyneimpinä, mutta naisiin he eivät vielä vetoa. He näet uskovat, että uskovat koko universumin olevan yksi suuri puku ja ihmiset ominaisuuksineen olevan pieniä mikrokosmisia pukuja (viitta on uskonto, kengät rehellisyys jne.). Poikien asusteet eivät kelvanneet neideille ja he ajautuivat dilemman eteen. Isän testamentti kielsi muuttamasta pukua millään tavoin, mutta ilman pientä parantelua neidit eivät huolisi heitä. Pian kaikilla kyläläisillä oli komeat olkakoristeet takeissaan, mikä sai veljekset näyttämään ala-arvoisilta. Kaikkein viisain veljeksistä, Peter, keksi uuden tavan tulkita isän testamenttia, joka salli heidät koristelemaan takkinsa mielenmäärin kulloisenkin muodin mukaisesti. Lopulta veljekset lukitsivat testamentin laatikkoon, jolloin heidän ei tarvinnut aina lukea sitä, mutta voisivat tarpeen vaatiessa vedota siihen. Peterin maine maan sivistyneimpänä kasvoi nopeasti ja eräs lordi palkkasi hänet. Lordin kuoltua Pater veljeksineen onnistuivat perimään koko omaisuuden ja jättivät lordin pojan oman onnensa nojaan kadulle.

Peter alkoi uudessa tilanteessa käydä ylimieliseksi. Hän vaati veljiä puhuttelemaan häntä ja osti vasta löydetyn mantereen itsellensä, minkä hän sitten myi pienissä osissa muille ihmisille. Peter keksi myös oman härkärykmentin, jonka härät olivat suoria sukulaisia kultaista taljaa vartioinneille härille. Härillä oli kyky karjua suureen ääneen ja sylkeä tulta. Härkiä Peter käytti asioiden hoitamiseen. Härät himoitsivat kuitenkin kultaa niin paljon, että kävivät sivullisten kimppuun jos heiltä kultaa vain löytyi. Peteristä tuli nopeasti rikas, mutta sekosi uusien keksintöjen pohtimisen vuoksi. Hän kutsui itseään Kaikkivaltiaaksi ja Maailmankaikkeuden monarkiksi sekä vaati vastaantulevilta nöyrää kumartumista hänen edessään. Peter ei halunnut kuulla poikkinaista sanaa hänen mielipiteistänsä, ja heitti lopulta vaimonsa ja veljesten vaimot pihalle. Martin ja Jack kyllästyivät Pateriin ja hankkivat salaa isän testamentin itselleen, kun Peter ei itse suostunut antamaan sitä heille.

Testamentin luettuaan Martin ja Jack kauhistuivat kuinka he olivat laiminlyöneet isänsä tahdon, pitää takit siinä kunnossa kun he olivat sen saaneet. Peter huomasi veljien teot hänen selkänsä takana ja heitti heidätkin kadulle. Martin ja Jack päättivät yhteistuumin korjata takkeihin liitetyt koristeet pois ja palauttaa ne entiseen muotoonsa. Martin ja Jack kiiruhtivat työssään, mutta Martin päätti hillitä tahtia virheiden välttämisen varalta. Erään koristeen kohdalla Martin huomasi, ettei pystyisi poistamaan sitä tuhoamatta takkia lisää, niinpä hän jätti sen paikoilleen. Jack taas jatkoi Peteriä kohtaan tuntemansa vihan raivolla tarmokkaalla tahdilla vaurioittaen hieman takkia. Martin käski Jackia olemaan tarkempi, mutta se sai Jackin sekoamaan.

Jack perusti jälkeen päin aiolilaisten uskonlahkon, joka palvoi tuulta. Aiolilaisten näkemyksen mukaan kaikkein jaloin teko maailmassa on röyhtäiseminen. He uskoivat jokaisen ihmisen saaneen pienen tuulen syntymisensä yhteydessä pienen määrän tuulta sisällensä, mitä kasvattamalla tulee entistä jalompi. Tuulen määrän kasvattamiseksi osa papeista seisoskelivat suut apposen avonaisena myrskyyn suunnattuna ja toiset puhalsivat tovereitaan palkeen kautta täyteen ilmaan.

Kirjojen taistelu

Vuonna 1704 julkaistu ja sittemmin (1710) osaksi Tynnyritarinaa liitetty Kirjojen taistelu on satiirinen allegoria, jonka teema perustuu vuonna 1690 alkaneeseen kulttuurihistorialliseen taisteluun modernien ja antiikin auktorien paremmuuden välillä. Kiista alkoi Swiftin työnantajan ja ystävän William Templen julkaisemasta Of Ancient and Modern Learning, joka puolustaa antiikkia ja väheksyy moderneja ajattelijoita. Ranskassa vastaava sanaharkka oli alkanut jo 30 vuotta aiemmin.

Swift otti kiistaan osaa asettumalla Templen tapaan antiikin oppineiden taakse. Kirjojen taistelun tarina alkaa kaksihuippuiselta Parnassos-vuorelta, jonne Antiikit ovat perustaneet ensimmäisenä komean asutuksen vuoren korkeimmalle huipulle. Myöhemmin saapuneet Modernit perustivat oman asutuksen matalammalle huipulle. He joutuivat tyytymään kehnoon sijaintiin, sillä Antiikkien asutus peittää heidän näkymiä, etenkin idän suuntaan. Siksi Modernit lähettivät uhkakirjeen, jossa he vaativat Antiikkeja muuttamaan alarinteelle ja he tulisivat ja kaivaisivat vuoren rinteet sopivalle korkeudelle, tai muuten he aloittaisivat sodan. Antiikit vastasivat kirjeeseen, etteivät he ymmärtäneet vaatimuksia, sillä he olivat paikalla ensimmäisinä eikä huipun korkeus ollut millään tavalla heidän vika. Kaiken lisäksi Antiikit huomauttivat vuoren huipun olevan lujaa kiveä, johon isketty lujakin lapio menisi varrestaan poikki. Niinpä Antiikit pyysivät Moderneja kohottamaan omaa asuinsijaa korkeammalle, toisten keinotekoisen pakottamisen sijaan. Erimielisyydet leimahtivat sodaksi, jossa ei mustetta säästelty. Kertoja huomauttaa, että muste on vahvin ase, jota oppinut voi koskaan käyttää.

Taistelun lopputulos jää lopulta hämäräksi, kun Swift siirtyy kertomaan St. James's Libraryn perjantaisia tapahtumia. Kirjat ovat eroteltu antiikin ja modernien auktoreiden kirjoittamiin, jotteivät ne alkaisi sanaharkkaan. Epähuomiossa kirjat kuitenkin pääsevät sekoittumaan niin, että Descartes joutuu Aristoteleen viereen, Platon Hobbesin ja niin edelleen. Siitä alkaa kehkeytyä taistelu kirjojen välille, kunnes huomio siirtyy kirjaston suurimman ikkunan kulmassa elävään hämähäkkiin (modernit) ja sen verkkoon kiinnittyneeseen mehiläiseen (antiikki) - Wikiped