Irlanti faktaa

Valtiomuoto: tasavalta
Pääkaupunki: Dublin
Pinta-ala: 70 000 km²
Väkiluku: 4,5 miljoonaa
Valuutta: euro
Kuuntele virallisia EU-kieliä:  Englanti , iiri

Irlanti (Éire) liittyi Euroopan unioniin vuonna 1973 ja on sen jälkeen muuttunut maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta moderniksi teknologialtaan kehittyneeksi taloudeksi, varsinaiseksi kelttiläiseksi tiikeriksi.

Suuri osa maan keskiosista on maatalousvaltaista alankoa, jossa on paikka paikoin matalia kukkuloita sekä runsaasti suomaita ja järviä. Lännessä ovat rannikkovuoret, jotka kohoavat paikoin yli 1 000 metrin korkeuteen. Lähes kolmannes väestöstä asuu Dublinissa.
Parlamentin alahuoneessa (Dáil) on 166 jäsentä ja ylähuoneessa (Seanad) 60 jäsentä. Parlamenttivaalit pidetään viiden vuoden välein. Presidentin toimikausi on seitsemän vuotta, ja hänen tehtävänsä ovat lähinnä seremoniallisia.
Vaikka Irlannin historiaa leimaavat vaikeudet ja myllerrykset, sen ihmisiä on aina pidetty musiikin ja tarinankerronnan ystävinä. Irlantia kuvaillaan usein pyhimysten ja oppineiden maaksi, ovathan maassa syntyneet sellaiset tunnetut englanninkieliset kirjailijat kuten Yeats, Joyce, Beckett, Wilde ja Shaw. Kansainvälisesti tunnettuja irlantilaisia rock-yhtyeitä ja laulajia ovat U2, The Corrs ja Sinéad O’Connor.
Perinteistä irlantilaista keittiötä ja sen raaka-aineita edustavat yksinkertaiset liharuuat ja keitetyt vihannekset kuten peruna, porkkana, turnipsi ja palsternakka.

Kukkaloistoa!

 Heinäkuussa 2011 kieryelimme Connemara  ja Mayon alueita. Sielä oli kesä parhaimmillan ja kukat sen mukaiset. Tässä kooste kuvatuista luonnon kukista sekä unohdettejen pihojen sinnuíkkäistä asukkaista. Puutarhat ovat Irlannissa sitten iha oma juttunsa. Mutta niistä toisten. Kun muistaa kävellä silmät auki, niin näkee mitä ihanempia pieni kukkia ja kauniita kasveja, joita meillä löytyy vain ruukuista. Mm. särkynyt sydän rehottaa puumaisena lähes kjoka tienpientaeella.
Itse napsin pieniä kukkia matkaan ja laitan kirjan väliin uistoksi. Se lisäksi löysin Wicklowssa valmistun kaulakorun jossa on kuivattuja luonnonkukkia.

Kaikki Samuel Becketistä

Samuel Barclay Beckett (13. huhtikuuta 1906 Dublin – 22. joulukuuta 1989) oli irlantilainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1969.[1] Beckettin romaanit, näytelmät ja runot ovat minimalistisia ja syvästi pessimistisiä, ja myöhemmät työt yhä absurdimpia. Hänen tunnetuin työnsä on näytelmä Godot – huomenna hän tulee, jota on esitetty usein Suomessakin.

Samuel Beckett syntyi varakkaaseen protestanttiseen perheeseen, jolla oli ranskalaiset sukujuuret. Beckettin perhe asui suuressa isänsä vuonna 1903 rakentamassa talossa, joka sijaitsi Dublinin esikaupunkialue Foxrockissa. Vuodesta 1919 Beckett kävi koulua Portora Royal Schoolissa, Enniskillenissä, jonka entisiin oppilaisiin kuului muun muassa Oscar Wilde. Beckett oli luontainen urheilija ja erityisen taitava kriketissä: Beckett pelasi myöhemmin muun muassa Dublinin yliopiston krikettijoukkueessa huipputason otteluja.

Beckett opiskeli ranskaa, italiaa ja englantia Dublinin Trinity Collegessa vuosina 1923–27. Kandidaatin tutkinnon suoritettuaan hän muutti Pariisiin työskennelläkseen englannin kielen opettajana. Pariisissa hän tapasi James Joycen, josta tuli Beckettin pitkäaikainen ystävä. Beckett auttoi Joycea muun muassa kirjoittamaan Finnegans Waken (1939) ottamalla ylös Joycen muistiinpanoja, ja käänsi kirjasta myös osia ranskaksi. Beckett myös puolusti Joycen työtä ensimmäisessä julkaistussa kirjoituksessaan Dante...Bruno.Vico..Joyce, joka ilmestyi Joyce-aiheisessa esseekirjassa Our Exagmination Round His Factification for Incamination of Work in Progress (1929). Myöhemmin Beckettin ja Joycen välit viilenivät Beckettin katkaistua seurustelusuhteen Joycen tyttäreen Luciaan tämän sairastuttua skitsofreniaan.

Vuonna 1931 Beckett palasi Dubliniin suorittamaan maisterin tutkinnon, jonka hän sai samana vuonna. Beckett teki myös debyyttinsä runoilijana, kun Whoroscope (1931), 98 säkeen monologi julkaistiin. Beckett sai runolla tunnustusta, kun se palkittiin pienellä kirjallisuuspalkinnolla. Toinen vuonna 1931 Beckettiltä julkaistu teos oli esseekokoelma Proust. Beckett elätti itsensä opettamalla ranskaa Trinity Collegessa seuraavaan vuoteen saakka, jolloin hän erosi työstään omistautuakseen kokonaan kirjoittamiselle, ja lähti kiertämään Eurooppaa.

Isänsä kuoltua vuonna 1933 Beckett muutti Lontooseen, missä asuessaan hän julkaisi kokoelman lyhyttarinoita nimeltä More Pricks Than Kicks (1934) ja kävi psykoanalyysissä tohtori Wilfred Bionin alaisuudessa vuosina 1935–36. Vuonna 1936 hän palasi Pariisiin, missä tapahtui yksi Beckettin elämän dramaattisimmista käänteistä, kun sutenööri puukotti Beckettiä vuonna 1938 Beckettin kieltäydyttyä antamasta hänelle rahaa. Samana vuonna Samuel Beckett tapasi Suzanne Dechevaux-Dumesnilin, tulevan vaimonsa, ja julkaisi ensimmäisen romaaninsa Murphyn (1938).

Toisen maailmansodan puhjettua Beckett asui jälleen Irlannissa, mutta palasi Pariisiin liittyäkseen Ranskan vastarintajoukkoihin, minkä takia hän joutui natsien vainoamaksi. Beckett pakeni Dechevaux-Dumesnilin kanssa Etelä-Ranskan maaseudulle, missä he oleskelivat lähes kaksi ja puoli vuotta. Beckett sai elantonsa työskentelemällä maanviljelijänä, jonka turvin hän kirjoitti toisen romaaninsa Watt (1953). Watt oli myös Beckettin toistaiseksi viimeinen alun perin englanniksi kirjoitettu romaani. Tämän jälkeen Beckett ryhtyi kirjoittamaan ranskaksi, joskin hän teki englanninkieliset käännökset kirjoistaan itse. Beckett perusteli vaihdosta halustaan kirjoittaa "ilman tyyliä", tarvetta eleganttiin ilmaisuun.

Godot

Sodan jälkeen Beckett työskenteli hetken Irlannin Punaiselle Ristille Pariisissa. Vuosina 1946–49 hän kirjoitti proosatrilogian, joka koostui romaaneista Molloy, Malone meurt ja L'Innommable. Vuonna 1949 kirjoitettu näytelmä En attendant Godot (1954) puolestaan teki Beckettista maailmankuuluisuuden ja yhden absurdin

teatterin merkittävimmistä kirjoittajista. Godotin jälkeen Beckettiltä julkaistiin radiokuunnelmien lisäksi useita näytelmiä, joista merkittävimmät lienevät Fin de partie (1957) ja Krapp's Last Tape (1959).[2]

Vuonna 1961 Beckett ja Suzanne Dechevaux-Dumesnil vihittiin Englannissa. Samana vuonna julkaistiin Beckettin viimeinen pitkä romaani Comment c'est, jonka jälkeen hän jatkoi uraansa kirjoittamalla teatterinäytelmien lisäksi radioon ja televisioon, pääosin englanniksi. Alan Schneider, joka ohjasi useimmat yhdysvaltalaiset tuotannot Beckettin näytelmistä, ohjasi myös Beckettin ainoan elokuvakäsikirjoituksen Film (1963), jonka pääosassa nähtiin Buster Keaton. Vuonna 1969 Samuel Beckettille annettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto, joskin hän kieltäytyi osallistumasta palkintoseremoniaan, ja hänen on huhuttu antaneen suuren osan palkintorahoistaan kollegoilleen. Samuel Beckettin merkittävimpiä töitä 1970-luvulla olivat näytelmät Company (1979) ja All Strange Away (1979), sekä runokokoelma Mirlitonnades (1978).

Sekä Beckett että hänen vaimonsa kuolivat vuonna 1989: Dechevaux-Dumesnil 17. heinäkuuta ja Beckett myöhemmin 22. joulukuuta. Molemmat haudattiin samaan hautaan Cimetière du Montparnasselle Pariisissa. Hauta on Beckettille ja hänen minimalistisille töilleen tyypillinen: hautakivenä toimii valtava pala hiottua mustaa graniittia, johon on kirjoitettu Beckettin ja hänen vaimonsa nimet, ja syntymä- ja kuolinvuodet. Haudan vierellä seisoo yksinäinen puu muistona kirjailijan tunnetuimmasta näytelmästä Godot.

Näytelmät

Huomenna hän tulee.Huomenna hän tulee , 1953, esitetty myös nimellä Godot

Happy Days

Leikin loppu , 1956, esitetty myös nimellä Loppupeli

Sanaton näytös I–II , 1957

Viimeinen ääninauha , 1959

Voi miten ihana päivä, Happy Days, 1961

Näytelmä , 1963

Romaanit

Murphy,1938

Mercier ja Camier , 1946, julkaistu 1974

Molloy, 1951.

Malone kuolee, 1951.

L'innomable, 1953

Watt, 1953.)

Millaista on: Romaanit, 1961..

Novellikokoelmat

More Pricks Than Kicks, 1934

Ensi rakkaus, 1970

Piiritetyn huoneen novelleja, 1954.

Irlannin historiaa 1640 - 1800

Oliver Cromwell Irlannissa

Oliver Cromwell Jaakko I ja hänen seuraajansa Kaarle I yrittivät lujittaa Englannissa kuninkaan valtaa parlamentin kustannuksella. Tämä johti sisällissotaan kuningasmielisen puolueen, niin sanottujen kavaljeerien, ja parlamenttimielisten, Oliver Cromwellin johtamien keropäiden välillä 1640-luvulla. Tällöin irlantilaiset nousivat kapinaan Kaarlen puolella siinä toivossa, että tämä vastikkeeksi palauttaisi osan heidän vanhoista oikeuksistaan. Keropäät kuitenkin voittivat sodan, ja kuninkaan mestattuaan parlamentin nimittämäksi diktaattoriksi noussut Cromwell hyökkäsi valiosotilaittensa, niin sanottujen rautakylkien (the Ironsides) kanssa Irlantiin vuonna 1649.

Cromwell hävitti Irlantia laajalti, ja hänen rautakylkensä syyllistyivät joukkomurhiin: ennen muuta Droghedan (Droichead Átha) kaupungin asukkaiden surmaaminen herättää Irlannissa vieläkin pahaa verta. Sotaretkensä lopuksi Cromwell karkotti kuoleman uhalla suuren osan Irlannin itäosien katolisia asukkaita länteen Connachtin maakuntaan (to hell or to Connaught).

 Vilhelm Oranialainen ja villihanhien pako

Jaakko II Cromwellin jälkeinen restauraatio nosti taas Stuart-suvun kuninkaat valtaan Englannissa, ensin Kaarle II:n ja sitten vuonna 1685 Jaakko II:n. Stuartit olivat ankaran yksinvallan kannattajia, mutta irlantilaiset katoliset hankkiutuivat heidän suosioonsa. Tämä ei miellyttänyt parlamenttia, joka nimitti vastakuninkaan, Vilhelm Oranialaisen protestanttisesta Alankomaista. Jaakko II joutui pakenemaan Englannista, mutta hän kokosi irlantilaisista kannattajistaan – jakobiiteista – armeijan tuekseen. Joukko Jaakon sotilaita valmistautui asettumaan taloksi Londonderryyn (Doire), mutta joukko protestanttisia kisällejä – the Apprentice Boys – sieppasi avaimet ja lukitsi kaupungin portit. Pohjois-Irlannin protestantit juhlivatkin kisällipoikia yhä sankareinaan.

Huhtikuussa 1689 Jaakko oli jo itse Irlannissa ja aloitti Londonderryn piirityksen, joka kesti kuukausia ja tappoi lukuisia kaupungin protestantteja nälkään, mutta heinäkuussa Vilhelm Oranialaisen laivat tulivat kaupungin avuksi. Myös tämä piiritys, The Siege, on pohjoisirlantilaisten protestanttien identiteetille tärkeä tapahtuma. Protestanttien iskulause no surrender! viittaa juuri piiritykseen.

Ratkaiseva taistelu Vilhelm Oranialaisen ja jakobiittien välillä käytiin Boyne-joella (An Bhóinn) 12. heinäkuuta 1690. Katoliset jatkoivat kuitenkin epätoivoista kapinaansa Patrick Sarsfieldin (Pádraig Sáirseal) johdolla vielä vuoden päivät, kunnes Sarsfieldin joukot suostuivat lähtemään maanpakoon Ranskaan. Tätä sanottiin ”villihanhien paoksi” (engl. The Flight of the Wild Geese, iir. Éalú na nGéanna Fiáine).

Pitkät sortovuodet

Nyt voimaan tulivat ankarat sortolait, the Penal Laws, na Péindlíthe, jotka kielsivät katolisilta maanomistuksen kokonaan. Irlantilaisilla ei enää ollut omia päälliköitä eikä sotureita, mutta liioin he eivät päässeet englantilaisten lakien suojelukseen. Iirin kieli jäi elämään vain kansanmurteina, mutta säilyi yksinkertaisesti sen vuoksi, että iiriä puhuva katolinen rahvas joutui elämään kokonaan laillisen yhteiskunnan ulkopuolella.

Grattanin parlamentti

1700-luvulla Irlannin yläluokkana toimi uusi englantia puhuva, protestanttinen väestö, the Ascendancy. Tämä luokka ei tietenkään samastunut katolisiin köyhiin, mutta sillä oli jonkinasteinen käsitys Irlannista erillisenä poliittisena yksikkönä, jolla oli omat edut. Irlannilla oli oma parlamentti, joka Henry Grattanin johdolla onnistui vuonna 1782 hankkimaan varsin itsenäisen aseman englantilaisten jouduttua viemään maasta suurimman osan armeijaansa taistelemaan itsenäisiksi pyrkiviä Amerikan Yhdysvaltoja vastaan. Grattanin parlamentti ei kuitenkaan onnistunut oleellisesti muuttamaan Irlannin oloja, sillä katolisten oikeuksista ei päästy yksimielisyyteen.

Ranskalaisten vuosi ja unioniasetus

Ranskassa puhkesi vuonna 1789 vallankumous, jonka aatteet innostivat vapaamielistä älymystöä myös Irlannissa. Belfastin (Béal Feirste) protestantit perustivat United Irishmen -järjestön, jonka voimahahmoksi nousi nuori Theobald Wolfe Tone, protestantti hänkin. Wolfe Tonen ja hänen kannattajiensa tavoitteena oli yhdistää katoliset ja "toisinajattelevat" protestanttiryhmät, ennen muuta presbyteerikirkkoon kuuluvat, saman lipun alle taistelemaan itsenäisen Irlannin puolesta Ranskan tuella. Toisaalta myös kuninkaalle lojaalien ulsterilaisten protestanttien Oranialaisveljeskunta perustettiin juuri näihin aikoihin. Wolfe Tone hakikin sitten apua ranskalaisilta, ja vuonna 1796 suuri ranskalainen laivasto ilmaantui Bantry-lahdelle (Bá Bheanntraí) Irlannin etelärannikolle mukanaan pelottavan suuri armeija. Kova myrskytuuli hajotti kuitenkin laivaston ympäri merta, eikä maihinnoususta tullut mitään.

Vuonna 1798 irlantilaiset yrittivät uudelleen, tälläkin kertaa ranskalaisten avulla. Vuosi saikin nimekseen "ranskalaisten vuosi" - the year of the French, bliain na bhFrancach. Kenraali Humbertin joukot nousivat maihin Killalassa (Cill Eala) Mayon (Maigh Eo) kreivikunnan rannikolla, ja Wexfordissa (Loch Garman) puhkesi suuri kapina, kun "isä Murphy sytytti kanervan liekkeihin" (Father Murphy set the heather blazing), kuten taistelulaulussa Boolavogue lauletaan. Kuitenkin sekä isä Murphyn kapina että kenraali Humbertin maihinnousu epäonnistuivat, ja pian niiden jälkeen uuden ranskalaislaivaston mukana tullut Wolfe Tone joutui jo merellä englantilaisten vangiksi ja sittemmin teloitetuksi. Ne kapinat, joita "ranskalaisten vuonna" esiintyi, eivät myöskään oikein olleet Wolfe Tonen kaltaisten varhaisten tasavaltalaisten mieleen. Yhteistyön tekemisen asemesta katolisten ja protestanttisten talonpoikien salaseurat (secret societies, rúnchumainn) päätyivät taistelemaan toisiaan vastaan ja murhaamaan toista uskontokuntaa edustavia siviilejä.

Katolisten väkivallasta säikähtäneet protestantit menettivät näiden väkivaltaisuuksien myötä mielenkiintonsa Grattanin parlamentin edustamaa separatismia kohtaan ja riensivät Englannin kruunun suojaan: vuonna 1800 Irlanti liitettiin Englannin kanssa osaksi samaa valtiota unioniasetuksella (Act of Union).

Tunnetko Irlanniin kansalliskoirat? Irlanninsetteri

Punainen irlanninsetteri

Punainen irlanninsetteri kehitettiin Irlannissa metsästyksessä käytettäväksi seisovaksi lintukoiraksi. Rotu polveutuu punavalkoisista irlanninsettereistä ja tuntemattomista yksivärisistä punaisista koirista. Rotutyyppi oli selkeästi vakiintunut jo 1700-luvulla. The Irish Red Setter Club perustettiin vuonna 1882 edistämään rodun käyttöä ja jalostusta. Yhdistys julkaisi rotumääritelmän vuonna 1886 ja on siitä lähtien järjestänyt kenttäkokeita ja näyttelyitä rodun tason arvioimiseksi. Vuonna 1998 yhdistys julkaisi määritelmän rodun työskentelytavasta. Tämä yhdessä rotumääritelmän kanssa kuvailee rakennetta ja työskentelytapaa.

Kun Punavalkoinen irlanninsetteri tulivat näyttelyihin 1800-luvun puolivälin jälkeen, oli paljon epätietoisuutta niiden oikeasta väristä. 1800-luvun lopulla punainen setteri oli käytännössä syrjäyttänyt puna-valkoisen, josta tuli niin harvinainen, että sen luultiin kuolleen sukupuuttoon. 1920-luvulla rotua alettiin elvyttää uudelleen. 1944 rotu oli vahvistunut riittävästi ja voitiin perustaa oma yhdistys. Nykyisin sitä näkee ilahduttavan paljon näyttelyissä. Metsästäjät pitävät puna-valkoista setteriä parempana sen rauhallisemman luonteen vuoksi ja siksi, että se näkyy paremmin syksyisessä maastossa. Teksti lainattu punaiset ja punavalkoiset irlanninsetteri ry:n sivuilta

Irlannin historiaa v.1014 -1601

Irlanti vuonna 1014

Asiakirjojen mukaan norjalaisten viikinkien ensimmäinen valloitusretki kohdistui Lambayn saarelle Dublinin rannikolle vuonna 795. Ne kuitenkin lopettivat Irlannin kristillisen kulttuurin kulta-ajan, ja irlantilaiset aloittivat 200 vuotta kestävän hajanaisen sodankäynnin viikinkivalloittajia vastaan, jotka ryöstivät luostareita ja kaupunkeja koko Irlannissa. Suurin osa varhaisista viikingeistä tuli Irlantiin Länsi-Norjan vuonoista. Vähitellen viikingit asettuivat aloilleen ja perustivat rannikoille kaupunkeja sekä ryhtyivät käymään kauppaa. Muun muassa Dublin (Baile Átha Cliath, aiemmin iiriksikin Duibhlinn), Wicklow (Cill Mhantáin), Waterford (Port Láirge), Arklow (An tInbhear Mór), Limerick (Lom na nEach) ja Wexford (Loch Garman) ovat alkujaan viikinkisatamia. Vuonna 852 viikinkijohtajat Ivar Ragnarsson (Ivar Beinlaus) ja Olaf Valkoinen (Olaf White) rantautuivat Dublinin lahdella perustaen linnoituksen nykyisen Dublinin kaupungin alueelle. Olaf oli norjalaisen kuninkaan poika ja kruunautti itsensä Dublinin kuninkaaksi. Ivar Ragnarrsonin jälkeläiset muodostivat pitkän hallitussuvun Dublinissa, mistä käsin he hallitsivat pitkälti lähes koko saarta. Vuonna 1014 Clontarfin (Cluain Tarbh) taistelussa irlantilaiset kuitenkin yhdistivät voimansa Brian Borún ja Meathin kuninkaan Maelsechlainn II:n johdolla viikinkejä vastaan ja onnistuivat murtamaan näiden poliittisen vallan Irlannissa. Brian Ború surmattiin kuitenkin taistelun yhteydessä, joten Irlanti jäi poliittisesti hajalleen.

Varhaisella Irlannilla oli epätavallinen hallintojärjestelmä: se oli jaettu moniin pieniin kuningaskuntiin, joita kutsuttiin tuatheiksi. Jokaisen tuathin kuningas valittiin alueen vapaiden miesten toimesta. Irlannin historian aikana on ollut 80–100 tuathia. Tuathien yläpuolella hallintojärjestelmässä oli suuremmat provinssikuningaskunnat.

Viikinkien jälkeen tulivat normannit. Nämä olivat viikinkien jälkeläisiä, jotka olivat asettuneet Ranskan Normandiaan ja antaneet maakunnalle nimensä.  Irlantiin he saapuivat 1169, kun Leinsterin maakunnan kuningas Diarmuid Mac Murchadha liittoutui normandialaisen Richard Fitz Gilbert de Claren kanssa Connachtin kuningas Tiarnán Ó Ruaircia vastaan.

Richard de Clare, joka tunnetaan myös nimellä Strongbow, tuli hankkineeksi Irlannin tai lähinnä sen itäosat puolivahingossa Englannin kruunun alueeksi. Seuraavien vuosisatojen ajan Englannin kuninkaat yrittivät saada Irlannissa aikaan jonkinlaista järjestystä, mutta englantilaisten ja irlantilaisten lakien yhteensopimattomuuden vuoksi muun muassa aatelisten perimysjärjestykset menivät sekaisin ja koko saari joutui kaaostilaan, kun ei oltu varmoja siitä, kumpaa lakia täytyy noudattaa.

Hadrianus IV:n paavillisen Laudabiliter-bullan ”oikeuttamana” Henrik II rantautui suuren laivaston kanssa Waterfordiin vuonna 1171. Hänestä tuli näin ollen ensimmäinen englantilainen kuningas, joka oli laskenut jalkansa irlantilaiselle maaperälle. Henrik II kuitenkin antoi irlantilaiset alueensa pojalleen Juhanalle Irlannin lordin (Dominus Hiberniae, Lord of Ireland) arvonimen kanssa. Kun Juhana odottamattomasti seurasi veljeään valtaistuimelle, hänestä tuli Kuningas Juhana ja Irlanti siirtyi suoraan Englannin kruunun alaisuuteen.

Kuvassa on Juhanan linna Shannonin varrella. Alkuaan normannit hallitsivat koko itärannikkoa Waterfordista aina itäiseen Ulsteriin ja tunkeutuivat aina Galwayhin, Kerryyn ja Mayoon saakka. Maan tärkein hallitsija oli tällöin hiberno-normanninen Leinsterin lordi vuodesta 1171, Meathin jaarli vuodesta 1172, Ulsterin jaarli vuodesta 1205, Connaughtin jaarli vuodesta 1236, Kildaren jaarli vuodesta 1316, Ormonden jaarli vuodesta 1328 ja Desmondin jaarli vuodesta 1329 kontrolloi aluetta.  Kauttaaltaan 1200-luvun Englannin kuninkaiden tavoite oli heikentää normannilordien valtaa Irlannissa. Esimerkiksi kuningas Juhana rohkaisi Hugh de Lacya horjuttamaan ja syrjäyttämään John de Courcyn vallan Ulsterin lordina. Tämän jälkeen Juhana valloitti vuonna 1210 Meathin ja Ulsterin ottaen - kuten suurelle kiholle kuuluu - vallan molemmissa jaarlikunnissa. 1241 Meathin Jaarli, Walter de Lacy kuoli ilman miespuolista perillistä ja Meath jaettiin tämän kahden tyttärentyttären kesken 1245. Viimeisen Leinsterin lordin, Anselm Marhsallin kuoltua Leinster jaettiin tämän viiden tyttären kesken viideksi kreivikunnaksi, Kildareksi, Laoisiksi, Carlowksi, Kilkennyksi ja Wexfordiksi.
Saaren mahtimiehiksi nousivat ns. geraldiinit, irlantilaistunut Fitzgeraldin eli Mac Gearailtin normandialaisperäinen aatelissuku - Kildaren (Cill Dara) jaarlit. 1530-luvulla Englannin kuningas Henrik VIII ryhtyi ankariin toimiin geraldiinien nitistämiseksi: hän vangitsi hallitsevan jaarlin, surmasi tämän kapinallisen pojan ja jakoi geraldiinien maat englantilaisille siirtolaisille. Aviosotkujensa vuoksi Henrik erotti Englannin kirkon Rooman alaisuudesta ja ryöväsi Irlannin luostarit.

Irlantilaisten lopullinen alistaminen jatkui Elisabet I:n johdolla, joka joutui sotimaan ennen muuta Aodh (Hugh) Ó Néillin johtamia ulsterilaisia vastaan 1500-luvun viimeisinä vuosina. Ó Néill voitettiin lopulta Kinsalen (Cionn tSáile) taistelussa vuonna 1601, huolimatta espanjalaisten lähettämistä apujoukoista. Ulster oli alistettu, ja ulsterilaiset klaanipäälliköt lähtivät maanpakoon vuonna 1607. Tapaus tunnettiin sittemmin "jaarlien lähtönä" (the Flight of the Earls, iiriksi Imeacht na nIarlaí).

Tämän jälkeen Elisabet aloitti englantilaisten uudisasukkaiden "istutukset" (plantations, iir. plandálacha) Irlantiin. Tavoitteena oli englantilaisen kulttuurin juurruttaminen Irlantiin ja gaelilaisen klaanilaitoksen jäänteiden hävittäminen. Nyt kun Englanti oli leimautumassa protestanttiseksi maaksi ja irlantilaisten kansanomaista kristillisyyttä oli pidettävä lähinnä katolisuutena, uskonnolliset vastakohdat määrittelivät, kuka oli irlantilainen ja kuka englantilainen. Katolisten maat vietiin ja parhaat tontit jaettiin protestanteille. Näiltä ajoilta ovat peräisin myös Pohjois-Irlannin väestöryhmien ristiriidat.

Kaikki James Joycesta

James Augustine Aloysius Joyce (2. helmikuuta 1882 Dublin, Irlanti – 13. tammikuuta 1941) oli irlantilainen kirjailija ja runoilija. Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä kirjailijoista. Joycen tunnettuimpia teoksia ovat novellikokoelma Dublinilaisia (Dubliners) sekä romaanit Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (A Portrait of the Artist as a Young Man), Odysseus (Ulysses) ja Finnegans Wake (ei suomennettu). Teoksista varsinkin Odysseus on laajalti tunnettu ja kiistelty, ja sitä on sanottu yhdeksi 1900-luvun tärkeimmistä kaunokirjallisista teoksista.

Joycella on "vaikean" kirjailijan maine, sillä hänen teoksensa ovat täynnä hämäriä viittauksia, latinankielisiä lauseita sekä mytologisia rinnastuksia. Joycen asema kirjallisuudessa on kuitenkin merkittävä.

Joycen tuotannossa ovat kokemukset Irlannista olennaisia, vaikka hän asui suurimman osan elämäänsä ulkomailla. Kirjojen tapahtumapaikat ja suurin osa teosten aiheista ovat peräisin Irlannista. Joyce loi Dublinista oman kirjallisen pienoismaailmansa.

"Tarkkaan ottaen dublinilaiset ovat maanmiehiäni, mutta en välitä puhua heidän laillaan 'rakkaasta likaisesta Dublinistamme'. Dublinilaiset ovat toivottomin, hyödyttömin ja epäjohdonmukaisin ihmislaji, johon olen tutustunut Britteinsaarilla tai mannermaalla. Siksi heidän parlamenttinsakin on täynnä maailman pahimpia suunsoittajia."

James Joyce syntyi 1882 syvästi katoliseen dublinilaiseen virkamiesperheeseen. Joidenkin väitteiden mukaan synnyinpaikka olisi ollut dublinilainen slummi, mutta todellisuudessa Joycen synnyinkoti oli 41 Brighton Square hyvämaineisessa esikaupungissa. Isä-Johnin elämäntyyliä pidettiin tuhlailevana ja Mary Jane Murrayn isä oli aikoinaan yrittänyt estää tyttärensä kihlautumisen John Joycen kanssa. Vuonna 1916 ilmestyneessä teoksessaan Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta James Joyce kirjoitti pilkalliseen sävyyn isänsä lukuisista toimista luettelon, jonka mukaan John Joyce oli "lääketieteen opiskelija, soutaja, tenori, harrastelijanäyttelijä, karjuva poliitikko, vähäinen maanomistaja, pikkusijoittaja, juoppo, mainio seuramies, jutunkertoja, jonkun sihteeri, joku viinatehtaassa, veronkantaja, vararikkoinen ja nykyisin oman menneisyytensä ylistäjä".

Joycen perhe alkoi köyhtyä 1890-luvulla, lähinnä perheen isän John Joycen juopottelun ja huonon taloudenpidon vuoksi. Perheeseen oli syntynyt yhteensä kolmetoista lasta, joista kolme kuoli nuorena. James Joyce itse oli syntyneistä lapsista toinen, eloonjääneistä vanhin.
Joyce aloitti koulunkäynnin 1888 paikallisessa Clongowes Wood Collegessa. Se oli Kildaren kreivikunnassa sijaitseva jesuiittojen sisäoppilaitos. Joycen on sanottu olleen hyvä oppilas, vaikka häntä koulun arkistojen mukaan rangaistiin muun muassa "karkeasta kielenkäytöstä" ja muista pienemmistä rikkeistä. Urheilulajien osalta Joyce oli suhteellisen hyvä juoksija, mutta ei pärjännyt joukkuepeleissä. Joyce joutui lopettamaan koulunkäynnin Clongowes Wood Collegessa 1891, sillä perheen raha-asiat olivat entistä huonommalla tolalla.

Jonkin aikaa Joyce ja hänen veljensä Stanislaus opiskelivat kristillisessä koulussa Nort Richond Streetillä. John Joyce kuitenkin tapasi Clongowes Wood Collegen entisen rehtorin, isä Conmeen, jonka ansiosta James ja Stanislaus Joyce pääsivät siirtymään isä Conmeen Belvedere-jesuiittakouluun. Joycen myöhempien aikojen teoksista isä Conmeen hahmo esiintyy esimerkiksi Odysseuksessa.

Joycen kouluaikaisesta tuotannosta on säilynyt joitain lyhyitä kouluaineita. Aineensa Joyce aloitti jesuiittamotolla A. M. D. G. (Ad Maioren Dei Gloriam, suom. 'Jumalan suuremmaksi kunniaksi'). Itse aineita on kuvattu kliseisiksi. Joyce menestyi koulussa hyvin, ja hän kirjoittautui Dublinin yliopistoon vuonna 1898 opiskellakseen kieliä, etenkin englantia, ranskaa ja italiaa. Hän toimi myös kaupungin kirjallisuus- ja teatteripiireissä, kirjoitti arvosteluja lehtiin ja ainakin kaksi näytelmää.

James Joyce kävi koulua jesuiittakouluissa mutta hylkäsi katolisuuden 16-vuotiaana. Tuomas Akvinolaisen filosofiaa hän kuitenkin arvosti koko elämänsä. Joycen kirjassa Odysseus Buck Mulliganin henkilöhahmo toteaa Stephen Dedaluksella olevan "kirottua jesuiittaverta suonissaan, paitsi että se virtaa vastapäivään". Huomattavaa tässä on se, että useissa Joycen teoksissa esiintyvä Stephen Dedalus on Joycen kirjallinen omakuva. Joycen on sanottu olleen seksuaalisesti varhaiskypsä ja käyttäneen prostituoitujen palveluksia jo teinivuosinaan.
Jesuiittakoulussa Joyce pääsi tutustumaan yleiseen teologiaan, kristilliseen symboliikkaan ja rituaaleihin sekä latinankieliseen kirjallisuuteen. Tämä tuli myöhemmin esille useissa Joycen teoksissa. Kielistä Joyce tutustui paitsi latinaan, myös italiaan, ranskaan ja saksaan. Joyce ei kuitenkaan monien aikansa kirjailijoiden tapaan opiskellut muinaiskreikkaa, mutta myöhempinä vuosina puhui jonkin verran nykykreikkaa.

Nuorena Joycen kiinnostuksen kohteena olivat hyvin erilaiset kirjailijat, kuten Henrik Ibsen, Dante, Gerhart Hauptmann ja Gustave Flaubert. Manner-Euroopasta tulevien taiteilijoiden lisäksi irlantilaista Joycea kiinnostivat myös eräät kotimaan kuuluisuudet. Näitä irlantilaisia olivat esimerkiksi William Butler Yeats ja John Millington Synge.

Joyce muutti Pariisiin 1902 opiskellakseen lääkäriksi ja tutustuakseen sen vireään taiteilijakaupunginosaan Montparnasseen. Aluksi Joyce hankki elantonsa kirjallisuusarvostelijana sanomalehdissä, mutta hänen kirjoituksiaan pidettiin liian kriittisinä. Asuessaan Pariisissa Joyce joutui kokemaan kylmää ja nälkää, minkä lisäksi hän velkaantui. Hän kävi samalla kirjeenvaihtoa Dubliniin jääneen perheensä kanssa, ja omaiset lähettivät hänelle rahaa. Kirjeidensä perusteella Joyce saattoi olla vuorokausiakin syömättä mitään, ja kaikki perheen rahalähetykset olivat hänen taloudellisen tilanteensa kannalta tärkeitä

Joyce palasi vuonna 1903 Irlantiin, jossa hänen äitinsä oli kuolemassa syöpään. Joyce viipyi Irlannissa äitinsä sairauden ajan. John Joycen kerrotaan eräänä iltana tulleen humalapäissään kotiin ja huutaneen raivoissaan sairaalle vaimolleen: "Olen poikki, en kestä enää! Jos et parane, niin kuole! Kuole ja ole kirottu!" Tilanne oli johtaa tappeluun Joycen isän ja nuoremman veljen välillä.  Vielä äitinsä kuolinvuoteella Joyce kieltäytyi polvistumasta vuoteen ääreen, vaikka hänen enonsa niin vaati.

Seuraavan vuoden tammikuussa syntyi yhdessä päivässä esseetarina Taiteilijan omakuva, jonka hän myöhemmin laajensi romaaniksi. 17. tammikuuta kirjoitettu luonnos oli alkujaan vain nimellä "Taiteilijan muotokuva", kunnes Joyce laajensi hiomattoman tekstinsä romaanimuotoiseksi tarinaksi Stephen Hero. Tarina jäi kuitenkin julkaisematta, mutta siitä muovautui myöhemmin teos Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Aikakauslehdet eivät kuitenkaan suostuneet julkaisemaan tätäkään teosta. Omaelämäkerrallisen kertomuksensa lisäksi Joyce kirjoitti kolme tarinaa, jotka myöhemmin olivat Dublinilaisia -teoksen kannalta merkityksellisiä. Noissa kolmessa tarinassa Joyce käytti allekirjoituksena Stephen Daedalusta.

10. kesäkuuta 1904 Joyce huomasi kadulla kauniina pitämänsä nuoren naisen, josta myöhemmin tuli hänen rakastettunsa Nora Barnacle. Vaikka Noran ensivaikutelma Joycesta ei ollut kovinkaan hyvä, itsepintaisen Joycen onnistui järjestää tapaaminen 16. kesäkuuta 1904. Joidenkin lähteiden mukaan Joyce ja Nora lienevät olleet seksuaalisessa kanssakäymisessä tapaamisen aikana. Joka tapauksessa 16. kesäkuuta oli ainakin Joycelle tärkeä päivämäärä, sillä esimerkiksi Joycen pääteoksena pidetty Odysseus sijoittuu juuri kesäkuun 16. päivään 1904. Kirjassa esiintyy myös sama dublinilainen esikaupungin ranta, jolla Joyce tapasi Nora Barnaclen kyseisenä päivänä.

Syyskuussa 1904 Joyce asui pari päivää lääketieteen opiskelija Oliver St. John Gogartyn luona. Gogarty oli Joycen ystäviä, vaikkakin Joyce suhtautui häneen epäluuloisesti. Myöhemmin Gogarty oli esikuvana Odysseuksessa esiintyvän Buck Mulliganin hahmolle. Joyce, Gogarty ja seurueeseen kolmantena jäsenenä kuulunut Samuel Chenevix Trench asettuivat asumaan pieneen puolustustorniin, joka oli aikoinaan rakennettu Napoleonin hyökkäyksen varalta. Sama torni esiintyi myöhemmin myös Odysseuksen alussa. Kolmikon yhteinen aika tornissa loppui kuitenkin lyhyeen, sillä muutaman päivän kuluttua Trench näki painajaista mustasta pantterista, otti puoliunessa valmiiksi ladatun revolverinsa, ampui huoneen takkaan ja oli osua Joyceen. Tämän jälkeen Gogarty otti aseen itselleen huutaen: "Jätä hänet minulle!" Joyce poistui tornista heti, vaikka oli vielä yö.

Joyce "karkasi" rakastettunsa Nora Barnaclen kanssa vuonna 1904 Zürichiin. Molemmat olivat taloudellisesti tiukoilla, eivätkä he pyytäneet vanhemmiltaan lupaa epäviralliselle liitolleen. Heitä on myöhemmin kuvailtu hyvinkin erilaisiksi, sillä Joyce oli sivistynyt ja älykäs aloitteleva kirjailija, kun taas Nora Barnacle oli ammattiltaan huonesiivooja.  Joyce toivoi saavansa Zürichistä työpaikan opettajana, mutta toive ei toteutunut. Zürichistä hän ja Nora siirtyivät nykyisen Kroatiaan alueella sijaitsevaan Pulaan. Jo muutaman kuukauden kuluttua he siirtyivät Triesteen. Samalla Joycen kirjallinen työ eteni, ja vuoden 1905 lopussa hänellä oli valmiina sekä alkuperäisversio Dublinilaisista että runoteos Chamber Music. Joycen  onnistui saada lontoolainen kustantaja Grant Richards kiinnostumaan Dublinilaisista, mutta projekti kaatui kirjanpainajan vastustukseen. Kirjanpainaja esimerkiksi piti joitain Joycen tarinoita liian epäsiveellisinä julkaistavaksi. Joycen vastaus kustantaja Richardsille oli:

»Ei ole minun vikani, että kertomuksissani leijuu tuhkapesien ja vanhojen jätteiden löyhkä. Uskon vakavissani, että viivytätte Irlannin sivistymistä, jos estätte irlantilaisia näkemästä itseään kunnolla hienosti kiillottamastani peilistä.»

Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta -teos valmistui 1916, mutta sen pohjana olleen esseen Taiteilijan omakuva Joyce luonnosteli yhdessä päivässä 1904. Heinäkuussa 1905 Joyce ja Nora Barnacle saivat ensimmäisen lapsensa Giorgion. Heinäkuussa 1907 perheeseen syntyi seuraava lapsi, tytär Lucia. Noina vuosina Joycen kirjallinen ura alkoi edistyä, sillä 1909 hänen onnistui lopultakin saada kustantaja Dublinilaisille. Dublinin-matkansa aikana hän teki sopimuksen kustannusyhtiö Maunsel & Companyn kanssa. Myöhemmin Triestessä Joyce sai sisarensa puheista ajatuksen perustaa elokuvateatteri Dubliniin. Joyce esitteli suunnitelmansa paikallisille elokuvateatteriyrittäjille, ja 21. marraskuuta 1909 hän palasi jälleen Irlantiin vuokratakseen tilat teatteria varten. Nimen Volta saanut teatteri avattiin 20. joulukuuta samana vuonna,. Volta-teatteri aloitti menestyksekkäästi, mutta pian Joyce sai vaivakseen vuokraisäntänsä. Häneltä vaadittiin maksua maksamattomista vuokrista, ja koko Joyce-suvun molemmat haarat sekä Dublinissa että Triestessä uhattiin haastaa samanaikaisesti oikeuteen. Kaiken lisäksi Maunsel & Company ei ollut vieläkään sopimuksesta huolimatta julkaissut Dublinilaisia.

Kun Nora Barnacle lähti heinäkuussa 1912 tapaamaan äitiään, myös Joyce matkusti pian takaisin Irlantiin. Siellä hän kävi uusia vaivalloisia neuvotteluja Maunsel & Barnaclen kanssa. Lopulta yrityksen edustaja George Robert ilmoitti, että yritys oli päättänyt hävittää Dublinilaisten oikovedosliuskat. Joycella itsellään oli kuitenkin näistä liuskoista jäljennökset, ja hän yritti tuloksetta tarjota ainoaa kappaletta muille kustantajille. Junamatkan aikana Joyce kirjoitti kustantajista satiirin:

»Nähkääs, todellisessa elämässä kaikenlaisia rahvaanomaisuuksia ja säädyttömyyksiä suvaitaan, kunhan niitä ei paineta. Voit sanoa, että runokirja "on kuin perseestä repäisty", voit kivahtaa kiusaajillesi "paskan marjat", mutta sinulla ei ole oikeutta painaa sanaa "pahus". Et voi myöskään painaa ilmauksia Wellingtonin muistomerkki, Sydney-bulevardi tai Sandymountin raitiovaunu, koska ne ovat liian arkisia, jotta taiteilija saisi kiinnittää niihin huomiota.»

Joyce joutui odottamaan vielä kaksi vuotta, ennen kuin Grant Richards lopulta hyväksyi Dublinilaisten julkaisemisen. Teokseen oli tehtävä vain vähäisiä muutoksia, ja se ilmestyi lopulta kesäkuussa 1914. Dublinilaisten jälkeen Joyce keskittyi seuraavaan teokseensa, Taiteilijan omakuvaan nuoruuden vuosilta. Jo maaliskuussa 1914 Joyce oli siirtynyt kirjoittamaan Odysseusta, ja 1916 ilmestyi jo kauan luonnosvaiheessa valmiina ollut Taiteilijan omakuva. Se ei kuitenkaan saavuttanut kriitikoiden suosiota. Literary World -lehti kommentoi sitä sanoen: "Herra Joycen uudesta kirjasta on hyvin vaikea sanoa mitään." Everyman taas totesi: "Herra Joyce on älykäs kirjailija, mutta olisi omimmalla alueellaan kirjoittaessaan viemäreistä."

Vuodesta 1917 alkaen Joycen näössä alkoi esiintyä ongelmia. Hän joutui käymään elämänsä aikana läpi yksitoista silmäleikkausta. Alun perin Joyce oli ajatellut Odysseusta novelliksi Dublinilaisiin. Hän on sanonut, että Homeroksen Odysseian henkilöhahmo Odysseus oli aina kiinnostanut häntä. Sen lisäksi, että Odysseus sisälsi nykyaikaisen yhteen päivään sijoitetun odysseian, se oli Joycen mukaan myös "eeppinen kertomus kahdesta rodusta", irlantilaisista ja juutalaisista.

Vaikka ajatus Odysseuksesta oli ollut Joycen mielessä jo Dublinilaisten aikoihin, hän ei ollut päässyt kunnolla toteuttamaan suunnitelmiaan. Taloudellinen tilanne ja muiden töiden vaatima huomio olivat aiheuttaneet sen, että kirjoitustyö pääsi todella alkamaan vasta maaliskuussa 1914. Tilannetta helpotti se, että Harriet Weaver -niminen nainen alkoi tukea Joycea rahallisesti vuodesta 1917 alkaen. Toisaalta kirjoitustyön tiellä oli pahoja esteitä, kuten ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen. Joyce joutui perheineen pakenemaan Triestestä Zürichiin, joka sijaitsi puolueettomassa Sveitsissä. Matkalla Zürichiin Joyce oli vähällä joutua pidätetyksi vakoojana, mutta erään ystävän ansiosta hänen onnistui saada viisumi ja päästä Sveitsiin.

Joyce kertoi käyttäneensä Odysseukseen yhteensä 20 000 työtuntia. Kirja itsessään käsittelee vain yhtä päivää, 16. kesäkuuta 1904, mutta sen kirjoittaminen vei Joycelta noin 2 500 normaalityöpäivää. Kuusipäiväisinä työviikkoina se merkitsi kahdeksan vuoden työtä ilman lomia. Kirjoitustyössä saattoi olla päiviä, jolloin Joycen aika meni painimiseen vain muutaman lauseen kanssa.

Odysseus alkoi ilmestyä jatkokertomuksena Little Review -nimisessä yhdysvaltalaislehdessä 1918. Vuoteen 1920 mennessä romaanista oli ehtinyt ilmestyä lehden sivuilla vasta noin puolet. Joyce ei myöskään saanut kustantajaa teokselle, vaikka olikin jo tullut kuuluisaksi ja nautti arvostusta useiden kollegojensa keskuudessa. Lisää takaiskuja tuli, sillä Odysseuksen lehdessään julkaisseet toimittajat haastettiin oikeuteen kirjan epäsiveellisyyden vuoksi. Jo aikaisemmin Yhdysvaltain postilaitos oli käyttänyt lain sille suomaa oikeutta epäsiveellisen materiaalin takavarikoimiseen, mutta takavarikot eivät olleet saaneet Little Reviewin toimittajia luopumaan pyrkimyksistään saada Odysseus julkaistuksi. Oikeudenkäynnin seurauksena Odysseus joutui kuitenkin Yhdysvalloissa julkaisukieltoon.

Kesällä 1920 pariisilainen Sylvia Beach ja Joyce tapasivat toisensa. Beach oli kirjakauppias ja oli kertonut "palvovansa James Joycea". Joyce ja Beach tutustuivat eräillä kutsuilla, ja myöhemmin Joyce kävi Beachin kirjakaupassa ja vietti siellä paljon aikaansa tavaten muita merkittäviä kirjailijoita.
Sylvia Beach kertoo ehdottaneensa Joycelle, että hänen kirjakauppansa Shakespeare and Company julkaisisi Odysseuksen. Joyce suostui tarjoukseen heti. Lopulta Odysseus ilmestyi Joycen syntymäpäiväksi 1922. Painos käsitti vain tuhat kappaletta, mutta kirjan ostajien joukossa oli useita huomattavia kirjallisuuden nimiä. Sylvia Beachin Shakespeare and Company -nimisten muistelmien mukaan muun muassa Ernest Hemingway tilasi Odysseusta useita kappaleita. Teoksen ilmestyttyä esimerkiksi tuleva nobelisti George Bernard Shaw kommentoi uutuutta:

»Luin katkelmia Odysseuksesta, kun se ilmestyi jatkokertomuksena. Se on vastenmielinen selvitys eräästä kulttuurimme inhottavasta vaiheesta, mutta se on totuudenmukainen, ja haluaisinkin piirittää koko Dublinin, pyydystää kaikki mieshenkilöt iältään 15 ja 30 vuoden väliltä ja pakottaa heidät lukemaan koko tuon rivosuisen, sairasmielisen pilkan ja ruokottomuuden.»

Samalla kun Odysseusta ladottiin, Joycen silmäongelmat pahenivat. Joyce joutui turvautumaan entistä enemmän kuuloonsa, hänellä oli apuna loistava muisti. Sylvia Beach on muistelmissaan huomauttanut tapauksesta, joka sattui Joycen ollessa toipilaana silmähoidon jälkeen. Joyce oli pyytänyt Beachia tuomaan mukanaan kirjan Lady of the Lake ja avaamaan sen sattumanvaraisesti jostakin kohdasta ja lukemaan kyseiseltä sivulta yhden säkeen. Beachin kertoman mukaan Joyce pystyi lukemaan ulkomuistista koko sivun ja vielä seuraavan sivun virheettömästi. Hyvästä muistista huolimatta silmäsairaus hidasti Joycen kirjoitustyötä, sillä hän ei kertomansa mukaan koskaan sanellut teoksiaan vaan kirjoitti ne itse käsin.

Odysseuksen ilmestymisvuonna 1922 kirjaa alettiin toimittaa salaa myös Yhdysvaltoihin. Se ei ollut julkaisukiellossa Kanadassa, joten kirjat saattoi lähettää sinne ja kuljettaa myöhemmin rajan yli. Sylvia Beachin muistelmien mukaan tässä työssä oli merkittävä osa Ernest Hemingwaylla, joka järjesti ystävänsä salakuljettamaan Odysseusta rajan yli housuihin piilotettuna. Samana vuonna englantilainen Egoist Press julkaisi Shakespeare and Companyn ladelmaa käyttäen Odysseuksesta kahdentuhannen kappaleen painoksen. Kirjoja yritettiin lähettää Yhdysvaltoihin, mutta sikäläinen postilaitos takavarikoi ne. Kirjoja painettiin viisisataa lisäkappaletta, mutta ne jäivät Englannin tullissa kiinni ja tuhottiin yhtä lukuun ottamatta. Samaan aikaan Shakespeare and Company jatkoi kirjojen myyntiä. Sylvia Beachin mukaan asiakaskuntaa oli aina Intiassa, Kiinassa ja Japanissa saakka. Osa yhdysvaltalaisille ja englantilaisille asiakkaille myytävistä Odysseuksista naamioitiin toisiksi kirjoiksi.

Odysseus vapautui julkaisukiellosta vasta 1933. Uuden oikeudenkäynnin jälkeen tuomari M. Woolsey totesi:

»Vaikuttava kommentaari miesten ja naisten sisäisestä elämästä... Olen täysin selvillä siitä, että eräiden kohtaustensa ansiosta Odysseus on liian voimakasta lääkettä joidenkin herkkien, vaikkakin normaalien, ihmisten nautittavaksi. Olen päätynyt pitkän pohdinnan jälkeen siihen mielipiteeseen, että vaikkakin Odysseus epäilemättä kohdittain vaikuttaa lukijaan jonkin verran oksettavasti, sen tarkoitus ei kuitenkaan missään kohdin ole olla sukupuolisia haluja kiihottava. Sen tähden Odysseus voidaan sallia Yhdysvalloissa.»

” A child is sleeping

An old man gone

Oh, Father forsaken

Forgive your son!

– James Joycen runosta Ecce Puer ”

Kun Odysseus vihdoin oli ilmestynyt, Joycella oli aikaa paneutua seuraavaan hankkeeseen, joka osin iti Odysseuksen ulkopuolelle jääneistä muistiinpanoista. Nykyään Finnegans Wakena tunnettua teosta Joyce työsti seitsemäntoista vuotta. Ennen julkaisua teoksen nimeä ei paljastettu, ja kun siitä julkaistiin aluksi osia, sen nimenä oli vain "tekeillä oleva työ" (work in progress). Keskeneräinen Finnegans Wake kohtasi kuitenkin lähestulkoon yksimielistä vastustusta, ja masentunut Joyce harkitsi teoksen loppuunsaattamisen siirtämistä ystävälleen James Stephensille. Joyce sai lopulta kuitenkin itse työn valmiiksi.

Finnegans Waken kirjoitustyön ohessa Joyce myös työsti lyyrisen runokokoelman, joka julkaistiin 1927 nimellä Pomes Penyeach (Runoja pennyn kappale, joskin Pomes viittaa läheisesti ranskan sanaan pommes eli 'omenat'). Odysseuksen kustantaneen Sylvia Beachin mukaan Joyce ilmeisesti kirjoitteli runoja, joista suurimman osan hän heitti roskiin. 1927 Joyce kuitenkin tarjosi Beachille kolmetoista runoa kustannettavaksi. Ehtona oli, että runokokoelmaa myytäisiin asiakkaille šillingin hintaan: Joyce halusi, että hänen "todellisilla lukijoillaan" olisi varmasti varaa teokseen. Samoin šillinki oli summa, jolla saattoi ostaa omenoita Liffeyjoen sillalta Dublinista.

1931 Joyce meni lopulta naimisiin Nora Barnaclen kanssa. Toinen Joycen elämän kannalta merkittävä 1930-luvun alkupuolen tapahtuma oli hänen isänsä John Stanislaus Joycen kuolema. "1930-luvun alku toi lisää huonoja uutisia Joycelle, sillä hänen tyttärellään Lucialla alkoi ilmetä skitsofrenian oireita. Toisaalta hiukan lohtua toi pojanpojan syntymä helmikuussa 1932. Syntymän johdosta Joyce kirjoitti Ecce Puer (suom. 'Katso poikaa') -nimisen runon.

Lucian sairaus paheni vuosien kuluessa. Muutenkaan Joycen elämä ei mennyt loistavasti, sillä toista maailmansotaa edeltäneet jännitteet kasvattivat sodanuhkaa. Finnegans Wake ilmestyi lopulta maailmansodan kynnyksellä 2. helmikuuta 1939, Odysseuksen tavoin Joycen syntymäpäivänä.

Finnegans Waken julkaisu 1939 päätti Joycen kirjailijanuran. Vielä samana vuonna alkoi toinen maailmansota. Suojellakseen Luciaa Joyce muutti maaseudulle St. Gérand-le-Puyhin, jossa hän eli vuoden verran. 1940 Saksa hyökkäsi Ranskaan, joten Joyce joutui jälleen pakenemaan sotaa. Kuten ensimmäisenkin maailmansodan aikana, Joyce kiiruhti Zürichiin, jonne hän saapui perheineen joulukuussa 1940. Jo heikoksi käynyt Joyce ei elänyt enää monta päivää Zürichiin muutettuaan, vaan kuoli 13. tammikuuta 1941. Kuolinsyynä oli vatsakalvon tulehdus, joka oli puhjennut jo lähes seitsemän vuotta hoitamattomana olleen vatsahaavan leikkauksen yhteydessä.

James Joyce haudattiin Flunternin hautausmaalle Zürichiin. Samalla hautausmaalla on myös toisen tunnetun kirjailijan, Nobel-palkitun Elias Canettin, hauta.

Joycen teokset;

Joycen rintakuva Dublinissa.Chamber Music, (runokokoelma, 1907).

Dublinilaisia, (Dubliners, novellikokoelma, 1914).

Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, (A Portrait of the Artist as a Young Man, romaani, 1916).

Odysseus, (Ulysses, romaani, 1922).

Pomes Penyeach, (runokokoelma, 1927).

Finnegans Wake (romaani, 1939).

Dublinilaisia

»Tarkoitukseni oli kirjoittaa tutkielma maani moraalisesta historiasta, ja valitsin tapahtumapaikaksi Dublinin, koska se tuntui olevan lamaantuneisuuden keskus. Olen yrittänyt esitellä ynseälle yleisölle kaupungista neljä näkökulmaa: lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden ja julkisen elämän. Tämä on tarinoiden järjestys. Olen kirjoittanut teoksen suurimmaksi osaksi tunnollisen ilkeästi..»

(Joycen kirje kustantaja Grant Richardille toukokuussa 1906.)

Odysseus

»Kohdussa synninpimeydessä minäkin olin, tehty ei siitetty. He kaksi, mies jolla on minun ääneni ja minun silmäni, ja kummitusnainen jonka hengityksessä on tuhkaa. He yhtyivät ja erosivat, tekivät parittajan tahdon. Ennen aikojen alkua Hän halusi minut ja nyt Hän ei voi ikinä haluta minua pois. Lex eterna seisoo Hänen takanaan. Onko se sitten se jumalainen substanssi, jossa Isä ja Poika ovat konsubstantiaalit? Mistä rakas Arius parka vetäisi johtopäätöksensä? Taisteli kaiken ikänsä kontransmagnifikatjajutkubangtantialiteettisuuden puolesta. Huono-onninen kerettiläinen. Kreikkalaisessa vesiklosetissa hän heitti henkensä: euthanasia.»

Katkelma Joycen Odysseuksesta

Odysseus kertoo juutalaisen mainoshankkijan Leopold Bloomin elämästä ja harhailusta – modernin Odysseuksen harharetkistä, ympäri Dublinin baareja, katuja ja bordelleja. Tapahtuma-aika on 16. kesäkuuta 1904. Romaanin toinen päähenkilö on Stephen Dedalus, Joycen alter ego, joka esiintyy jo romaanissa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Sen lisäksi, että Joycen Odysseus on Homeroksen Odysseian nykyaikainen vastine, se myös sisältää suuren joukon vaikutteita ja viittauksia muihin teoksiin.

Romaani alkaa Dedaluksen ystävän Buck Mulliganin aamutoimista ja päättyy Bloomin vaimon Mollyn tajunnanvirtaiseen kuvaukseen unestaan, kun aviomies on palannut harharetkiltään vuoteeseensa, jonne Dedalus hänet kantaa. Päivän aikana Bloomin modernia odysseiaa kuvataan paitsi päähenkilön tajunnanvirran kautta, myös irtaantumalla tarkastelemaan elämänmenoa hänen ympärillään. Eräät jaksot on kirjoitettu sanomalehtikielellä, toiset taas kuulostavat tieteelliseltä tutkimukselta tai poliisin tutkintaraportilta. Joyce vaihteli kirjan aikana useasti tekniikkaa. Hän käytti Odysseuksessa noin kolmeakymmentä tuhatta eri sanaa, kun keskivertokirjailijan teoksissa määrä on yleensä vain muutaman tuhannen luokkaa.

Monelle Odysseuksen lukeminen loppuun on osoittanut mahdottomaksi urakaksi. Teoksen rakenne nimittäin ei noudata aina edes omaa sisäistä logiikkaansa vaan harhautuu päähenkilönsä kokemusmaailmasta ja hetken havainnoinnista käsittämättömiin ulottuvuuksiin. Teos on kuitenkin ainakin akateemisissa piireissä yksi nykyproosan kivijaloista, ja sitä juhlitaan Dublinissa vuosittain Bloomsdayna 16. kesäkuuta, jolloin romaaniin ihastuneet kiertävät Dublinia Leopold Bloomin jälkiä seuraten. Teksi(lyhennetty) Wikipedia

Jotain taikaa siinä täytyy olla!

Irlannin historia - v.1169

Esihistoria

Sivu Kellsin kirjasta

Saari asutettiin mesolittisella kivikaudella, jota siellä kuten muuallakin Euroopassa seurasivat neoliittinen kausi ja pronssikausi. Varhaisella rautakaudella eli noin vuonna 500 eaa. keltit saapuivat Irlantiin ja sulautuivat yhteen aiempien asukkaiden kanssa, jolloin muovautui myös iiri erillisenä kelttikielenä.

Roomalaiset kutsuivat Irlantia Hiberniaksi. Klaudios Ptolemaios kertoi vuonna 100 jaa. Irlannin maantieteestä ja heimoista. Irlanti ei koskaan ollut virallinen osa Rooman valtakuntaa, mutta Rooman vaikutus levisi kuitenkin sen alueelle. Tacituksen mukaan maanpaossa oleva irlantilainen prinssi oli Gnaeus Julius Agricolan mukana Britanniassa anastaakseen vallan Irlannissa. Tutkijat ovat väittäneet, että roomalaisten tukemat gaelilaiset joukot aloittivat jonkinlaisen maahanhyökkäyksen vuoden 100 jaa. tienoilla, mutta Rooman ja ”Hibernian” viralliset suhteet ovat edelleenkin hämärän peitossa.

Varhaiskristillinen aika

Kellsin kirja, joka avaa Evankeliumin Johanneksen mukaan Niall Noigiallach (kuoli noin 450–455) loi perustan Uí Néill -hallintokaudelle pitkälti Länsi-, Pohjois- ja Keski-Irlannissa. Irlannin heimojako korvattiin näihin aikoihin hallitsijasukuihin perustuvalla vallanjaolla. Monet mahtavat kuningaskunnat ja johtavat katosivat ja tuhoutuivat. Vanhassa Irlannissa lienee ollut pari sataa heimokuningaskuntaa. Merkittävin heimokuningasdynastia oli pohjoisen Uí Néill, tarunomaisen Niall Naoighiallachin, "Yhdeksän panttivangin Niallin", jälkeläiset. Uí Néillin dynastian hallitsemat alueet sijaitsivat pohjoisessa, Ulsterissa (Ulaidh). Etelämpänä merkittäviä valtakuntia oli Eoghanachtin ja Dál gCaisin klaaneilla. Ajan myötä provinssien - iiriksi viidennesten, cúige - kuninkaat nousivat todellisiksi mahtimiehiksi. Tuohon aikaan Irlanti jakautui viiteen maakuntaan, jotka olivat Ulster (Ulaidh), Munster (An Mhumhain), Leinster (Laighin), Connacht (Connachta) ja Meath (An Mhí). Nykyisin ovat jäljellä vain kreivikunnat Meath ja Westmeath (An Iarmhí), jotka lasketaan osaksi Leinsterin maakuntaa.

On mahdollista, että myöhemmin kotiin palaavat kauppiaat tai orjat, jotka oli ryöstetty Britanniasta ja Galliasta, olisivat tuoneet ensimmäisenä kristinuskon Irlantiin. Varhaisten lähteiden mukaan Etelä-Irlannissa oli käännytystoimintaa jo paljon ennen Pyhää Patrickia. Kristinuskon tulo Irlantiin oli joka tapauksessa yksi saaren historiaan eniten vaikuttaneista tapahtumista.

Perinteisten kertomusten mukaan Pyhä Patrick saapui Irlantiin 432 jaa. ja käännytti siitä lähtien irlantilaisia pakanoita kristinuskoon. Toisaalta Prosper of Aquitainen, samanikäisen teoksen mukaan Palladius lähetettiin Irlantiin paavin toimesta 431 ensimmäisenä piispana irlantilaisille kristityille, mikä edellyttäisi, että kristinusko olisi levinnyt Irlantiin jo ennen Pyhää Patrickia. Palladius näyttää työskennelleen puhtaasti piispana irlantilaisille kristityille Leinsterissa ja Meathin kuningaskunnassa, kun taas Pyhä Patrick, joka saapui saarelle vasta 461, työskenteli lähinnä irlantilaisten pakanoiden parissa käännyttäen näitä kristinuskoon Ulsterissa ja Connachtissa.

Patrick mielletään yleisesti heimo- ja sosiaalisen mallin säilyttäjäksi. Hänet tunnetaan myös lainsäätäjänä, joka muutti lakeja siltä osin kuin aikaisemmat lait olivat ristiriidassa kristillisten periaatteiden kanssa. Hänet tunnetaan myös työstään latinalaisten aakkosten parissa, joiden avulla hän irlantilaisten munkkien avustuksella säilytti osia keltin kielen suullisista perinteistä. Näiden väitteiden paikkansapitävyys on kuitenkin kyseenalaistettu, eikä niistä olla yksimielisiä. Irlannissa oli joka tapauksessa kristittyjä jo ennen Patrickin saapumista ja pakanoita pitkään tämän kuoleman jälkeen. On kuitenkin itsestäänselvyys, että Patrickilla oli keskeinen asema irlantilaisen yhteiskunnan muuttamisessa.

Druidiperinne romahti, ensiksi kristinuskon leviämisen takia ja lopullisesti poikkeuksellisten sääolojen vuosina 535–536 aiheuttaman nälänhädän ja ruton vuoksi. Irlantilaiset tiedemiehet kunnostautuivat latinan opiskelussa ja kristillisessä teologiassa luostareissa. Irlannista lähteneet lähetyssaarnaajat levittivät Englantiin ja Manner-Eurooppaan tietoa kasvavasta oppineisuudesta, jonka ansiosta Irlannin luostareihin tuli ulkomailtakin useita tiedemiehiä. Taiteista kehittyivät muun muassa kirjallisuus, metallin työstäminen ja kuvanveisto, ja tällöin synty Kellsin kirja, joka on runsaasti koristeltu jalokivillä ja monella kiviristillä. Clochanit, ympyrälinnoitukset ja niemilinnoitukset ovat loistavia esimerkkejä Irlannin varhaiskristillisen ajan arkkitehtuurista.

Kun kristillinen kirkko vakiintui maahan 600-700-luvulla, se jäi ainoaksi maata yhdistäväksi instituutioksi: pienten heimokuningaskuntien kiistoissa se saattoi kuitenkin toimia välittäjänä, ja luostarilaitos aloitti Irlannin kaupungistumisen luostarien kerätessä ympärilleen kauppiaita, käsityöläisiä ja taloudellista toimintaa.

Tänä aikana englantilaiset sekaantuivat Irlannin asioihin ensimmäisen kerran. Vuonna 684 jaa. englantilainen tutkimusretkeilijä tunkeutui Northumbrian kuninkaan Ecgfrithin toimeksiannosta Irlantiin. Englantilaiset joukot tunkeutuivat tämän jälkeen maahan ottaen sotavankeja ja ryöstäen aluetta. Tämä valloitusretki oli kuitenkin lyhytikäinen. Seuraava englantilaisten valloitusretki suuntautui Irlantiin vasta lähes puolen vuosituhannen päästä vuonna 1169, kun normannit valloittivat maan.

Irlantilaisia tarinoita: Viikatemiehen vaunut

” Nämä tapahtumat sattuivat kauan sitten kun olin vain viaton tyttönen ja asuimme Sperrinsin seudun laitamilla, hyvin yksinäisessä paikassa. Vierestämme vuorien välissä kulki mutkitteleva tie alas Pomeroyhin. Tie oli kiemurainen kuin ankerias. Minun on täytynyt olla kutakuinkin kaksitoista tai kolmetoista näiden tapahtumien aikaan.

Vähän matkan päässä tiellä oli turvekasa josta joka ilta jonkun meistä nuorimmista piti hakea meille turvetta. Juuri talven kynnyksellä, sinä iltana, oli minun vuoroni mennä hakemaan takkaan poltettavaa. Niinpä lähdin matkaan tuodakseni kotiin säkillisen sitä. Oli kirkas pakkasyö, kuu oli suuri kuin shillingin kolikko ja kaksi kertaa niin kirkas, eikä minua siihen aikaan pelottanut mikään. Turve oli tuotu suolta viikko aikaisemmin niin että se oli erittäin kuivaa, mutta silti se oli hyvin painavaa. Se ei minua haitannut, koska olin iso ja voimakas tytöksi. Heilautin säkin olkapäälleni ja käännyin lähteäkseni kotia kohti kävellen hiljakseen, koska kantamukseni oli raskas.

No, olin ottanut vain muutaman askeleen kotia kohti kun kuulin takaani tieltä pyörien ääntä. Ääni oli kovempi kuin mikä lähtee ponista ja kieseistä ja se lähestyi minua hyvin nopeasti. Luulin äänen tulevan  jonkun naapurimme vaunuista hänen ajaessaan kiireellä jonnekin ja käännyin katsomaan kuka se on ja mikä hänellä on hätänä. Koska oli kirkas kuutamo, saatoin nähdä kiemurtelevan tien takanani mailien pituudelta. Siellä ei ollut ristin sielua. Katsoin uudelleen varmistaakseni etten ollut erehtynyt, mutta se oli edelleen niin tyhjä kuin voi olla. Silti vieläkin kuulin lähestyvien pyörien äänen. Mietin, että ääni saattaisi tulla vaunuista jostakin kauempaakin, jos pakkasilma saisi äänen kantamaan matkojenkin päästä, joten pudotin turvesäkkini maahan odottaakseni tulisiko mitään näköpiiriin. Ääni lähestyi lähestymistään, mutta en vain nähnyt tiellä ristin sielua vaikka kuinka katsoin. Sitten yhtäkkiä se kuului aivan vieressäni ja minut tönäistiin lujasti ojan pohjalle ikään kuin jokin olisi yrittänyt päästä ohitseni. Vieläkään ei ollut mitään näkyvissä, ei kerta kaikkiaan mitään. Ympärilläni oli vain kuurasta valkoisia peltoja ja tyhjä tie. Parhaiten voisin kuvailla tapahtunutta niin että oli kuin olisi yrittänyt kulkea voimakkaaseen vastatuuleen ja koko yö oli täynnä hevosvaunujen ääntä. Sitten ääni ohitti minut ja oli hetkessä menossa edelläni tietä pitkin. Kuulin pyörien äänen loittonevan yhä kauemmas eikä edelleenkään ollut mitään näkyvissä vaikka kuutamossa oli kirkasta kuin päivällä. Et ikinä uskoisi mitä vauhtia pääsin kotiin. Sinne jäi turvesäkki keskelle tietä juostessani henkeni hädässä. Olisin ohittanut seudun parhaankin juoksijan vain päästäkseni omalle kotiovelleni ja sulkeakseni sen tiukasti perässäni. Kotona kerroin kaikille mitä olin kuullut, mutta kukaan ei uskonut minua ja isäni pakotti minut vielä takaisin hakemaan turvesäkin tieltä. Koko perhe pilkkasi minua ja kokemuksiani niin, että lopulta aloin itsekin uskoa ettei tapaus ollutkaan muuta kuin vilkkaan mielikuvitukseni tuotetta.

Niin sitten tuli kaikenlaisia muita asioita ja tekemisiä niin, että unohdin koko asian kunnes vähän myöhemmin juttelin erään vanhan naisen, Ellen Bradleyn kanssa, jolla oli tapana vierailla meillä. Paikalliset pitivät häntä erittäin viisaana naisena ja Ellenillä oli tapana kertoilla tarinoita vuorilla vaeltelevista keijuista ja aaveista. Kerroin hänelle äänistä joita olin kuullut tiellä. Heti mainittuani asiasta Ellen nousi ylös ja risti kätensä. ” Jumala suojelkoon meitä pahalta! ” hän sanoi. ” Nuorten ei pitäisi kuulla tämmöisiä asioita.” Ne olivat viikatemiehen – noutajan – vaunut mitkä varmuudella voin sanoa sinun kuulleen. Se tietää surua niille kylän asukkaille joiden ohi noutaja kulkee.”

Hän kertoi minulle, että viikatemies tai noutaja, kuten häntä joskus kutsutaan, tuo kuolemaa alueelle. Se on kuolemanvaroitus kuten ulvova Banshee ( irlantilainen henkiolento ), hän sanoi, mutta sitä ei koskaan voinut nähdä. Sen vaunut voitiin joskus kuulla tiellä kylminä pakkasöinä ja jos vaunut pysähtyivät oven eteen, niin tiedettiin, että kuolema tulisi vierailemaan talossa. No, kuten saatat arvata, tämä askarrutti minua kovasti jonkin aikaa ja seurasin innokkaana tulisiko kukaan lähialueeltamme kuolemaan.

Jonkin matkan päässä juuri meidän alapuolellamme vuoren rinteessä asui eräs mies, joka piti hyvin paljon miestä väkevämmästä. Kylällä liikkui huhuja, että mies kohteli vaimoaan huonosti ja olinkin nähnyt useasti hänen ohittavan talomme tullessaan jostain pubista melkoisessa myötätuulessa. Eräänä iltana noin parin kuukauden kuluttua siitä kun olin kuullut viikatemiehen vaunujen äänen, hän kulki jälleen talomme ohi pahemmassa hutikassa kuin yleensä ja jatkoi matkaansa tietä pitkin kohti kotiaan. Juuri kun hän ohitti turvekasamme, ryyppyreissu kostautui hänelle. Mies kaatui raskaasti juuri samaan paikkaan missä olin kuullut äänen satuttaen jalkansa pahasti, mutta koska oli miesten mies ja vahvassa humalassa ei kiinnittänyt asiaan paljoakaan huomiota. Pari päivää onnettomuuden jälkeen mies sai jalkaansa verenmyrkytyksen ja hänet piti toimittaa kiireen vilkkaa sairaalahoitoon Omaghiin missä kuulin hänen kuolleen. Lääkäreiden yritykset pelastaa hänet epäonnistuivat. Siinä oli syy miksi viikatemies oli vieraillut vaunuineen tiellämme aiheuttaen kuolemaa ja surua. Äänet jotka aikaisemmin kuulin olivat siis varmasti kuolemanvaroitus ja tämän tapahtuman jälkeen kesti todella kauan ennen kuin kukaan sai minut suostuteltua menemään turvekasan luokse.

Olen kuullut viikatemiehen vaunujen äänen toisenkin kerran, noin kolme tai neljä vuotta turvekasalla kokemani jälkeen. Tämä tapahtui kun sisareni Annie sairastui vakavasti keuhkokuumeeseen ja oli vuoteen omana. Olin muistaakseni viidentoista siihen aikaan. Oli kylmä talvi- ilta kun äitini oli mennyt Pomeroyhin katsomaan siellä asuvaa sisartaan, joka oli naimisissa siellä. Isäni oli yhä töissä ja minä olin yksin kotona ja huolehdin Anniesta odotellen äitini paluuta. Kun yhä odottelin, naapurimme Maggie Donnelly poikkesi kysymään siskoni vointia ja pyysin häntä jäämään meille seurakseni. Tiesin, että äidilläni oli mieli maassa Annien takia ja hän saattaisi nauttia Maggien kanssa rupattelusta kun palaisi kotiin. Maggie myöntyi hetimiten ja minä keitin meille teetä ja totta puhuakseni hänen kertomansa tarinat kohottivat huimasti minunkin mielialaani.

Istuskellessamme takan edessä kuulin äänen kaukaa Pomeroyn tieltä, kuin hevosvaunut lähestyen taloamme hyvin nopeasti. Ääni oli kuin hevosten kavioista ” clop- clop ” jäisellä tiellä kiiruhtaen kotiin ennen pimeän laskeutumista. Se lähestyi ja lähestyi ja yhtäkkiä se tuntui hidastuvan. Ajattelin että se voisi olla joku sedistäni kyyditsemässä äitiäni kotiin siskonsa luota tai joku naapureista tulossa katsomaan Annien vointia.

” Sieltä äiti nyt tulee”, sanoin nousten mennäkseni ovelle. Ääni pysähtyi saapuessaan talomme kohdalle, voin melko varmasti vannoa. Katsoin ikkunasta ennen oven avaamista, koska halusin nähdä kuka oli lähtenyt kotoaan. Ulkona tiellä ei näkynyt yhtään mitään. Ajatukseni palasivat iltaan turvakasalla ja viikatemiehen vaunuihin jotka pyyhälsivät ohitseni muutama vuosi aikaisemmin. Yhtäkkiä kuulin kolme matalaa, mutta hyvin selvää koputusta. En tiedä tulivatko ne ikkunasta vai ovelta, mutta voin taata että kuulin ne selvästi. Koputukset olivat samanlaiset kuin ääni mikä tulee kun lyödään kepillä puuämpärin pohjaan – ontosti väriseviä ja kaikuvia. Se ei ollut mukavaa kuunneltavaa.

Tiedän Maggienkin kuulleen myös äänet, koska hän ponkaisi ylös tuolistaan katsellen ympärilleen ikään kuin nähdäkseen mistä ne tulivat. Silloin varoittamatta vaunujen pyörien ääni alkoi uudelleen suunnaten kulkunsa vuorille. Ääni hiljeni ja hiljeni kunnes se loppui kokonaan enkä enää kuullut sitä. Maggie kalpeni ja teki ristinmerkin.

” Pois ikkunasta, Mary! ” hän sanoi tiukasti. ” Se oli viikatemies tulossa hakemaan siskosi sielua. Älä katso ulos, koska et tiedä mitä siellä saattaa näkyä! Annie ei ole enää kauaa keskuudessamme! ” Pian sen jälkeen äitini palattua kotiin kerroimme hänelle tapahtuneesta. En tiedä uskoiko hän meitä vai ei, sillä hän oli hyvin järkevä nainen. Maalla on aina kerrottu tarinoita kuolemaa ennustavista kolmesta koputuksesta ikkunaan, mutta hän ei ollut koskaan kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Äiti lähti katsomaan Annieta, joka nukkui sikeästi. Näytti siltä, että hän olisi jo hiukan paranemaan päin. Maggien lähdettyä ja isäni palattua töistä me menimme kaikki nukkumaan ja yritin työntää oudon kokemuksen pois mielestäni.

Kuitenkin myöhemmin yöllä Anniella tapahtui käänne huonompaan kuumeen noustessa todella korkealle. Tohtorille lähetettiin sana, mutta oli jo aamu ennen kuin hän ehti paikalle, ja silloin Annie oli jo kuollut. Viikatemies oli tosiaankin hakenut hänen sielunsa. Jälkeenpäin kuulin, että monet muutkin alueen ihmiset olivat kuulleet viikatemiehen vaunujen kulkevan tuona samana iltana. Se oli pysähtynyt heidänkin talojensa kohdalla, mutta kukaan heistä ei ollut uskaltanut katsoa ulos.

Moni oli arvellut sen olevan tulossa meille. Joskus jälkeenpäin jutellessani naapureidemme kanssa he kertoivat kuulleensa samaa muittenkin kuolemantapausten yhteydessä. Kun vanha mies nimeltänsä Barnett kuoli joitakin vuosia sitten kaukana vuoristossa, kaikki seudun asukkaat kuulivat viikatemiehen kulkevan oviensa ohi mennessään hakemaan Barnettin sielua.

Puhutaan, että itse paholainen ajaa vaunuja joita vetävät päättömät hevoset, mutta joita kukaan kuolevainen ei voi nähdä. Kolme koputusta ikkunaan on varma merkki taloon tulossa olevasta kuolemasta, mutta jos vaunut vain pysähtyvät ovelle, on se merkki pitkäaikaisesta sairaudesta. Niin minä asian kuulin.

On myös niitä jotka kertovat nykyään, että nämä ovat vain taikauskoisten ihmisten vanhoja tarinoita ja ainoat äänet mitä saattaa kuulla tiellä ovat vain varkaat, jotka pakenevat juosten viinahöyryissään Pomeroysta ylös vuorille. Sanotaan, että varkaat itse kertovat näitä tarinoita estääkseen ihmisiä näkemästä heitä ohi kulkiessaan. Mutta olen jo vanha nainen nyt, eikä minulla ole mitään syytä valehdella. Tiedän mitä kuulin silloin kauan sitten ja tiedän miten asianlaita oli.”

Käännös Minna Kanervo