Irlannin historiaa v.1014 -1601

Irlanti vuonna 1014

Asiakirjojen mukaan norjalaisten viikinkien ensimmäinen valloitusretki kohdistui Lambayn saarelle Dublinin rannikolle vuonna 795. Ne kuitenkin lopettivat Irlannin kristillisen kulttuurin kulta-ajan, ja irlantilaiset aloittivat 200 vuotta kestävän hajanaisen sodankäynnin viikinkivalloittajia vastaan, jotka ryöstivät luostareita ja kaupunkeja koko Irlannissa. Suurin osa varhaisista viikingeistä tuli Irlantiin Länsi-Norjan vuonoista. Vähitellen viikingit asettuivat aloilleen ja perustivat rannikoille kaupunkeja sekä ryhtyivät käymään kauppaa. Muun muassa Dublin (Baile Átha Cliath, aiemmin iiriksikin Duibhlinn), Wicklow (Cill Mhantáin), Waterford (Port Láirge), Arklow (An tInbhear Mór), Limerick (Lom na nEach) ja Wexford (Loch Garman) ovat alkujaan viikinkisatamia. Vuonna 852 viikinkijohtajat Ivar Ragnarsson (Ivar Beinlaus) ja Olaf Valkoinen (Olaf White) rantautuivat Dublinin lahdella perustaen linnoituksen nykyisen Dublinin kaupungin alueelle. Olaf oli norjalaisen kuninkaan poika ja kruunautti itsensä Dublinin kuninkaaksi. Ivar Ragnarrsonin jälkeläiset muodostivat pitkän hallitussuvun Dublinissa, mistä käsin he hallitsivat pitkälti lähes koko saarta. Vuonna 1014 Clontarfin (Cluain Tarbh) taistelussa irlantilaiset kuitenkin yhdistivät voimansa Brian Borún ja Meathin kuninkaan Maelsechlainn II:n johdolla viikinkejä vastaan ja onnistuivat murtamaan näiden poliittisen vallan Irlannissa. Brian Ború surmattiin kuitenkin taistelun yhteydessä, joten Irlanti jäi poliittisesti hajalleen.

Varhaisella Irlannilla oli epätavallinen hallintojärjestelmä: se oli jaettu moniin pieniin kuningaskuntiin, joita kutsuttiin tuatheiksi. Jokaisen tuathin kuningas valittiin alueen vapaiden miesten toimesta. Irlannin historian aikana on ollut 80–100 tuathia. Tuathien yläpuolella hallintojärjestelmässä oli suuremmat provinssikuningaskunnat.

Viikinkien jälkeen tulivat normannit. Nämä olivat viikinkien jälkeläisiä, jotka olivat asettuneet Ranskan Normandiaan ja antaneet maakunnalle nimensä.  Irlantiin he saapuivat 1169, kun Leinsterin maakunnan kuningas Diarmuid Mac Murchadha liittoutui normandialaisen Richard Fitz Gilbert de Claren kanssa Connachtin kuningas Tiarnán Ó Ruaircia vastaan.

Richard de Clare, joka tunnetaan myös nimellä Strongbow, tuli hankkineeksi Irlannin tai lähinnä sen itäosat puolivahingossa Englannin kruunun alueeksi. Seuraavien vuosisatojen ajan Englannin kuninkaat yrittivät saada Irlannissa aikaan jonkinlaista järjestystä, mutta englantilaisten ja irlantilaisten lakien yhteensopimattomuuden vuoksi muun muassa aatelisten perimysjärjestykset menivät sekaisin ja koko saari joutui kaaostilaan, kun ei oltu varmoja siitä, kumpaa lakia täytyy noudattaa.

Hadrianus IV:n paavillisen Laudabiliter-bullan ”oikeuttamana” Henrik II rantautui suuren laivaston kanssa Waterfordiin vuonna 1171. Hänestä tuli näin ollen ensimmäinen englantilainen kuningas, joka oli laskenut jalkansa irlantilaiselle maaperälle. Henrik II kuitenkin antoi irlantilaiset alueensa pojalleen Juhanalle Irlannin lordin (Dominus Hiberniae, Lord of Ireland) arvonimen kanssa. Kun Juhana odottamattomasti seurasi veljeään valtaistuimelle, hänestä tuli Kuningas Juhana ja Irlanti siirtyi suoraan Englannin kruunun alaisuuteen.

Kuvassa on Juhanan linna Shannonin varrella. Alkuaan normannit hallitsivat koko itärannikkoa Waterfordista aina itäiseen Ulsteriin ja tunkeutuivat aina Galwayhin, Kerryyn ja Mayoon saakka. Maan tärkein hallitsija oli tällöin hiberno-normanninen Leinsterin lordi vuodesta 1171, Meathin jaarli vuodesta 1172, Ulsterin jaarli vuodesta 1205, Connaughtin jaarli vuodesta 1236, Kildaren jaarli vuodesta 1316, Ormonden jaarli vuodesta 1328 ja Desmondin jaarli vuodesta 1329 kontrolloi aluetta.  Kauttaaltaan 1200-luvun Englannin kuninkaiden tavoite oli heikentää normannilordien valtaa Irlannissa. Esimerkiksi kuningas Juhana rohkaisi Hugh de Lacya horjuttamaan ja syrjäyttämään John de Courcyn vallan Ulsterin lordina. Tämän jälkeen Juhana valloitti vuonna 1210 Meathin ja Ulsterin ottaen - kuten suurelle kiholle kuuluu - vallan molemmissa jaarlikunnissa. 1241 Meathin Jaarli, Walter de Lacy kuoli ilman miespuolista perillistä ja Meath jaettiin tämän kahden tyttärentyttären kesken 1245. Viimeisen Leinsterin lordin, Anselm Marhsallin kuoltua Leinster jaettiin tämän viiden tyttären kesken viideksi kreivikunnaksi, Kildareksi, Laoisiksi, Carlowksi, Kilkennyksi ja Wexfordiksi.
Saaren mahtimiehiksi nousivat ns. geraldiinit, irlantilaistunut Fitzgeraldin eli Mac Gearailtin normandialaisperäinen aatelissuku - Kildaren (Cill Dara) jaarlit. 1530-luvulla Englannin kuningas Henrik VIII ryhtyi ankariin toimiin geraldiinien nitistämiseksi: hän vangitsi hallitsevan jaarlin, surmasi tämän kapinallisen pojan ja jakoi geraldiinien maat englantilaisille siirtolaisille. Aviosotkujensa vuoksi Henrik erotti Englannin kirkon Rooman alaisuudesta ja ryöväsi Irlannin luostarit.

Irlantilaisten lopullinen alistaminen jatkui Elisabet I:n johdolla, joka joutui sotimaan ennen muuta Aodh (Hugh) Ó Néillin johtamia ulsterilaisia vastaan 1500-luvun viimeisinä vuosina. Ó Néill voitettiin lopulta Kinsalen (Cionn tSáile) taistelussa vuonna 1601, huolimatta espanjalaisten lähettämistä apujoukoista. Ulster oli alistettu, ja ulsterilaiset klaanipäälliköt lähtivät maanpakoon vuonna 1607. Tapaus tunnettiin sittemmin "jaarlien lähtönä" (the Flight of the Earls, iiriksi Imeacht na nIarlaí).

Tämän jälkeen Elisabet aloitti englantilaisten uudisasukkaiden "istutukset" (plantations, iir. plandálacha) Irlantiin. Tavoitteena oli englantilaisen kulttuurin juurruttaminen Irlantiin ja gaelilaisen klaanilaitoksen jäänteiden hävittäminen. Nyt kun Englanti oli leimautumassa protestanttiseksi maaksi ja irlantilaisten kansanomaista kristillisyyttä oli pidettävä lähinnä katolisuutena, uskonnolliset vastakohdat määrittelivät, kuka oli irlantilainen ja kuka englantilainen. Katolisten maat vietiin ja parhaat tontit jaettiin protestanteille. Näiltä ajoilta ovat peräisin myös Pohjois-Irlannin väestöryhmien ristiriidat.