Oliver Cromwell Irlannissa
Oliver Cromwell Jaakko I ja hänen seuraajansa Kaarle I yrittivät lujittaa Englannissa kuninkaan valtaa parlamentin kustannuksella. Tämä johti sisällissotaan kuningasmielisen puolueen, niin sanottujen kavaljeerien, ja parlamenttimielisten, Oliver Cromwellin johtamien keropäiden välillä 1640-luvulla. Tällöin irlantilaiset nousivat kapinaan Kaarlen puolella siinä toivossa, että tämä vastikkeeksi palauttaisi osan heidän vanhoista oikeuksistaan. Keropäät kuitenkin voittivat sodan, ja kuninkaan mestattuaan parlamentin nimittämäksi diktaattoriksi noussut Cromwell hyökkäsi valiosotilaittensa, niin sanottujen rautakylkien (the Ironsides) kanssa Irlantiin vuonna 1649.
Cromwell hävitti Irlantia laajalti, ja hänen rautakylkensä syyllistyivät joukkomurhiin: ennen muuta Droghedan (Droichead Átha) kaupungin asukkaiden surmaaminen herättää Irlannissa vieläkin pahaa verta. Sotaretkensä lopuksi Cromwell karkotti kuoleman uhalla suuren osan Irlannin itäosien katolisia asukkaita länteen Connachtin maakuntaan (to hell or to Connaught).
Vilhelm Oranialainen ja villihanhien pako
Jaakko II Cromwellin jälkeinen restauraatio nosti taas Stuart-suvun kuninkaat valtaan Englannissa, ensin Kaarle II:n ja sitten vuonna 1685 Jaakko II:n. Stuartit olivat ankaran yksinvallan kannattajia, mutta irlantilaiset katoliset hankkiutuivat heidän suosioonsa. Tämä ei miellyttänyt parlamenttia, joka nimitti vastakuninkaan, Vilhelm Oranialaisen protestanttisesta Alankomaista. Jaakko II joutui pakenemaan Englannista, mutta hän kokosi irlantilaisista kannattajistaan – jakobiiteista – armeijan tuekseen. Joukko Jaakon sotilaita valmistautui asettumaan taloksi Londonderryyn (Doire), mutta joukko protestanttisia kisällejä – the Apprentice Boys – sieppasi avaimet ja lukitsi kaupungin portit. Pohjois-Irlannin protestantit juhlivatkin kisällipoikia yhä sankareinaan.
Huhtikuussa 1689 Jaakko oli jo itse Irlannissa ja aloitti Londonderryn piirityksen, joka kesti kuukausia ja tappoi lukuisia kaupungin protestantteja nälkään, mutta heinäkuussa Vilhelm Oranialaisen laivat tulivat kaupungin avuksi. Myös tämä piiritys, The Siege, on pohjoisirlantilaisten protestanttien identiteetille tärkeä tapahtuma. Protestanttien iskulause no surrender! viittaa juuri piiritykseen.
Ratkaiseva taistelu Vilhelm Oranialaisen ja jakobiittien välillä käytiin Boyne-joella (An Bhóinn) 12. heinäkuuta 1690. Katoliset jatkoivat kuitenkin epätoivoista kapinaansa Patrick Sarsfieldin (Pádraig Sáirseal) johdolla vielä vuoden päivät, kunnes Sarsfieldin joukot suostuivat lähtemään maanpakoon Ranskaan. Tätä sanottiin ”villihanhien paoksi” (engl. The Flight of the Wild Geese, iir. Éalú na nGéanna Fiáine).
Pitkät sortovuodet
Nyt voimaan tulivat ankarat sortolait, the Penal Laws, na Péindlíthe, jotka kielsivät katolisilta maanomistuksen kokonaan. Irlantilaisilla ei enää ollut omia päälliköitä eikä sotureita, mutta liioin he eivät päässeet englantilaisten lakien suojelukseen. Iirin kieli jäi elämään vain kansanmurteina, mutta säilyi yksinkertaisesti sen vuoksi, että iiriä puhuva katolinen rahvas joutui elämään kokonaan laillisen yhteiskunnan ulkopuolella.
Grattanin parlamentti
1700-luvulla Irlannin yläluokkana toimi uusi englantia puhuva, protestanttinen väestö, the Ascendancy. Tämä luokka ei tietenkään samastunut katolisiin köyhiin, mutta sillä oli jonkinasteinen käsitys Irlannista erillisenä poliittisena yksikkönä, jolla oli omat edut. Irlannilla oli oma parlamentti, joka Henry Grattanin johdolla onnistui vuonna 1782 hankkimaan varsin itsenäisen aseman englantilaisten jouduttua viemään maasta suurimman osan armeijaansa taistelemaan itsenäisiksi pyrkiviä Amerikan Yhdysvaltoja vastaan. Grattanin parlamentti ei kuitenkaan onnistunut oleellisesti muuttamaan Irlannin oloja, sillä katolisten oikeuksista ei päästy yksimielisyyteen.
Ranskalaisten vuosi ja unioniasetus
Ranskassa puhkesi vuonna 1789 vallankumous, jonka aatteet innostivat vapaamielistä älymystöä myös Irlannissa. Belfastin (Béal Feirste) protestantit perustivat United Irishmen -järjestön, jonka voimahahmoksi nousi nuori Theobald Wolfe Tone, protestantti hänkin. Wolfe Tonen ja hänen kannattajiensa tavoitteena oli yhdistää katoliset ja "toisinajattelevat" protestanttiryhmät, ennen muuta presbyteerikirkkoon kuuluvat, saman lipun alle taistelemaan itsenäisen Irlannin puolesta Ranskan tuella. Toisaalta myös kuninkaalle lojaalien ulsterilaisten protestanttien Oranialaisveljeskunta perustettiin juuri näihin aikoihin. Wolfe Tone hakikin sitten apua ranskalaisilta, ja vuonna 1796 suuri ranskalainen laivasto ilmaantui Bantry-lahdelle (Bá Bheanntraí) Irlannin etelärannikolle mukanaan pelottavan suuri armeija. Kova myrskytuuli hajotti kuitenkin laivaston ympäri merta, eikä maihinnoususta tullut mitään.
Vuonna 1798 irlantilaiset yrittivät uudelleen, tälläkin kertaa ranskalaisten avulla. Vuosi saikin nimekseen "ranskalaisten vuosi" - the year of the French, bliain na bhFrancach. Kenraali Humbertin joukot nousivat maihin Killalassa (Cill Eala) Mayon (Maigh Eo) kreivikunnan rannikolla, ja Wexfordissa (Loch Garman) puhkesi suuri kapina, kun "isä Murphy sytytti kanervan liekkeihin" (Father Murphy set the heather blazing), kuten taistelulaulussa Boolavogue lauletaan. Kuitenkin sekä isä Murphyn kapina että kenraali Humbertin maihinnousu epäonnistuivat, ja pian niiden jälkeen uuden ranskalaislaivaston mukana tullut Wolfe Tone joutui jo merellä englantilaisten vangiksi ja sittemmin teloitetuksi. Ne kapinat, joita "ranskalaisten vuonna" esiintyi, eivät myöskään oikein olleet Wolfe Tonen kaltaisten varhaisten tasavaltalaisten mieleen. Yhteistyön tekemisen asemesta katolisten ja protestanttisten talonpoikien salaseurat (secret societies, rúnchumainn) päätyivät taistelemaan toisiaan vastaan ja murhaamaan toista uskontokuntaa edustavia siviilejä.
Katolisten väkivallasta säikähtäneet protestantit menettivät näiden väkivaltaisuuksien myötä mielenkiintonsa Grattanin parlamentin edustamaa separatismia kohtaan ja riensivät Englannin kruunun suojaan: vuonna 1800 Irlanti liitettiin Englannin kanssa osaksi samaa valtiota unioniasetuksella (Act of Union).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti