Hyvää joulua!

X´mas is here soon!

Ave maria by the priests

FAIRYTALE OF NEW YORK - IRISH CHRISTMAS

Co.Mayo, Cong

Juupaste juu.. tämä paikka onkin sitten uusin rakkauteni! Aivan mahtava paikka. Abby joka sijoittuu Cong joen rennalla ja sen uskomaton puutarha! Linkki

Jos joku sattuu tietämään sellaisen elokuvat kun  Hiljainen mies The Quiet man  se kuvattiin tällä alueella ja Cong`sta löytyy jopa elokuvan museo.
Joten eiköhän jälleen, yksi kuva on parempi kun tuhat sanaa! Jos ensin ihailisittekin joen reunamaa..

 

Aaaaah!

Irlannin historiaa v. 1789 - 1893

Ranskalaisten vuosi ja unioniasetus

Ranskassa puhkesi vuonna 1789 vallankumous, jonka aatteet innostivat vapaamielistä älymystöä myös Irlannissa. Belfastin (Béal Feirste) protestantit perustivat United Irishmen -järjestön, jonka voimahahmoksi nousi nuori Theobald Wolfe Tone, protestantti hänkin. Wolfe Tonen ja hänen kannattajiensa tavoitteena oli yhdistää katoliset ja "toisinajattelevat" protestanttiryhmät, ennen muuta presbyteerikirkkoon kuuluvat, saman lipun alle taistelemaan itsenäisen Irlannin puolesta Ranskan tuella. Toisaalta myös kuninkaalle lojaalien ulsterilaisten protestanttien Oranialaisveljeskunta perustettiin juuri näihin aikoihin. Wolfe Tone hakikin sitten apua ranskalaisilta, ja vuonna 1796 suuri ranskalainen laivasto ilmaantui Bantry-lahdelle (Bá Bheanntraí) Irlannin etelärannikolle mukanaan pelottavan suuri armeija. Kova myrskytuuli hajotti kuitenkin laivaston ympäri merta, eikä maihinnoususta tullut mitään.

Vuonna 1798 irlantilaiset yrittivät uudelleen, tälläkin kertaa ranskalaisten avulla. Vuosi saikin nimekseen "ranskalaisten vuosi" - the year of the French, bliain na bhFrancach. Kenraali Humbertin joukot nousivat maihin Killalassa (Cill Eala) Mayon (Maigh Eo) kreivikunnan rannikolla, ja Wexfordissa (Loch Garman) puhkesi suuri kapina, kun "isä Murphy sytytti kanervan liekkeihin" (Father Murphy set the heather blazing), kuten taistelulaulussa Boolavogue lauletaan. Kuitenkin sekä isä Murphyn kapina että kenraali Humbertin maihinnousu epäonnistuivat, ja pian niiden jälkeen uuden ranskalaislaivaston mukana tullut Wolfe Tone joutui jo merellä englantilaisten vangiksi ja sittemmin teloitetuksi. Ne kapinat, joita "ranskalaisten vuonna" esiintyi, eivät myöskään oikein olleet Wolfe Tonen kaltaisten varhaisten tasavaltalaisten mieleen. Yhteistyön tekemisen asemesta katolisten ja protestanttisten talonpoikien salaseurat (secret societies, rúnchumainn) päätyivät taistelemaan toisiaan vastaan ja murhaamaan toista uskontokuntaa edustavia siviilejä.

Katolisten väkivallasta säikähtäneet protestantit menettivät näiden väkivaltaisuuksien myötä mielenkiintonsa Grattanin parlamentin edustamaa separatismia kohtaan ja riensivät Englannin kruunun suojaan: vuonna 1800 Irlanti liitettiin Englannin kanssa osaksi samaa valtiota unioniasetuksella (Act of Union).

Daniel O'Connell, oikeustaistelija

Unioniasetuksen jälkeen kapinointi sai väistyä laillisuuden tieltä: 1800-luvun alkupuolella irlantilaisten asiaa ryhtyi ajamaan lakimies Daniel O'Connell. Hänen tavoitteenaan oli tehdä irlantilaisista tasa-arvoisia alamaisia kuninkaalle, "länsibrittejä". Nationalisti hän ei ollut eikä iirin kielen asemakaan kiinnostanut häntä, vaikka se oli hänen äidinkielensä. Hän perusti Catholic Associationin, josta tuli massajärjestönä merkittävä rauhanomainen painostusryhmä katolisten oikeuksien parantamiseksi. Vuonna 1828 hän itse pääsi valituksi parlamenttiin, mutta koska sortolait olivat yhä voimassa, hän ei voinut ottaa vastaan paikkaansa. Asiasta noussut kohu johti kuitenkin ensimmäisen katolisten vapauslain säätämiseen. Vapautus eteni kuitenkin niin hitaasti, että hänkin radikalisoitui ja alkoi vaatia unioniasetuksen purkamista. Hänestä ei kuitenkaan ollut johtamaan kovin kapinallista kansanliikettä, joten hän päätyi pian vankilaan ja menetti siellä terveytensä. Hän kuoli 1847, jo vankilasta vapauduttuaan.

Irlannin suuri nälänhätä

Vuosina 1845-52 Irlantia koetteli ankara nälänhätä, josta maa ei koskaan toipunut. Perunoihin levisi Amerikasta perunarutto, galar dubh na bprátaí, joka riisti ainoan ravintokasvin Irlannin köyhimmältä kansanosalta. Maa joutui sekasortoon eikä helpotusta saatu, koska ne runsaat viljamäärät, joita Irlannissa viljeltiin, oli tarkoitettu vientiin. Brittihallitus oli sitonut kätensä liberaaleilla talouspoliittisilla periaatteilla, joten viljan takavarikointi valtion pakkotoimin ei tullut kyseeseen. Irlantilaiset nationalistit tulkitsivat tämän myöhemmin niin, että perivihollinen ja sortaja tappoi kansan tahallaan nälkään: katovuosien, iiriksi drochshaolin eli "huonon elämän", muistot lienevätkin voimakkaasti vauhdittaneet kansallisuusaatteen nousua Irlannissa. Myös emigraatio Amerikkaan kasvoi huikaiseviin lukuihin.

Maakonflikti ja kansallisuusaatteen nousu

Nälänhädän jälkeen irlantilaiset reipastuivat uuteen poliittiseen taisteluun vasta 1870-luvulla. Nyt kyse oli maareformivaatimuksista: köyhä maatalousväestö kyllästyi jatkuviin häätöihin ja nousi ns. maasotaan Michael Davittin perustaman Maaliigan (Land League) organisoimana parlamenttiedustaja Charles Stewart Parnellin tuella. Vuonna 1881 säädettiin maakonfliktia liennyttävä laki, Land Act, mutta Parnell omistautui nyt Irlannin itsehallintokysymykselle (ns. home rule). Huolimatta brittiliberaalijohtaja William Ewart Gladstonen tuesta Parnell ei kuitenkaan saanut home rule -lakia läpi, ja kun hänen suhteensa naimisissa olevaan naiseen paljastui, home rulen kannattajien puolue hajosi ja Parnell itse menehtyi vuonna 1891 häväistysjutun aiheuttamiin rasituksiin.

Kun home rule jäi saavuttamatta, irlantilaiset keskittyivät kulttuurinationalistiseen toimintaan, josta huolehtivat muun muassa vuonna 1884 perustettu kansallisten urheilulajien liitto Gaelic Athletic Association (Cumann Lúthchleas Gael) ja 1893 syntynyt iirin kielen liitto (Conradh na Gaeilge/Gaelic League). Poliittiset nationalistit taas kerääntyivät Arthur Griffithin (Art Ó Gríofa) johdolla Sinn Féin -puolueeseen (sinn féin on iiriä ja tarkoittaa "me itse"). Amerikanirlantilaisten äärinationalistien ns. feeniläinen veljeskunta, Irish Republican Brotherhood, solutti kaikki kolme järjestöä, ja ne alkoivat radikalisoitua. Maltillinen, demokraattinen nationalismi oli kuitenkin yhä valtavirta, ja sen kannattajat tukivat John Redmondin Irish Parliamentary Party -puoluetta.

Oskar Wilde

Oscar Fingal O'Flahertie Wills Wilde (16. lokakuuta 1854 Dublin – 30. marraskuuta 1900 Pariisi) oli irlantilaissyntyinen näytelmä- ja romaanikirjailija ja runoilija. Hän oli viktoriaanisen Lontoon menestyneimpiä ja kuuluisimpia näytelmäkirjailijoita.

Varhainen elämä

Wilde syntyi ja kasvoi Dublinissa lääkäri-isän ja runoilija-äidin huomassa. Hänellä oli isoveli ja pikkusisko, jotka kuolivat lapsena. Isä, jolla oli lapsia aiemmasta suhteesta, kuoli vuonna 1876. Nämä lapset kuolivat tulipalossa 1871. Äiti Jane Wilde kuoli 1896.

Opinnot

Wilde aloitti opintonsa Portora Royal Schoolissa Enniskillenissä erinomaisella menestyksellä ja siirtyi sieltä Dublinin Trinity Collegeen. 20-vuotiaana hän siirtyi Oxfordin yliopiston Magdalen Collegeen saatuaan stipendin. Vuonna 1878 Wilde sai aikaisempien palkintojensa ja tunnustustensa lisäksi myös arvostetun Newdigate-palkinnon. Vuotta myöhemmin Wilde valmistui Oxfordista vuosikurssinsa parhain arvosanoin.

Ura

Opintojensa päätyttyä Wilde muutti Lontooseen, jossa hän niitti mainetta niin esteetikkona kuin kirjallisuuskriitikkonakin. Ensimmäisen runokokoelmansa hän julkaisi omakustanteena vuonna 1881. Samaisen vuoden lopulla Wilde lähti Yhdysvaltoihin luennoimaan vajaaksi vuodeksi. Wilden tuotteliain kausi osui vuosille 1890–1895, joiden aikana hän julkaisi muun muassa kaksi lastenkirjaa ja romaanin Dorian Grayn muotokuva. Kyseinen romaani herätti paljon keskustelua ja arvostelua väitetyn moraalittomuutensa vuoksi. Wilden on väitetty kirjoittaneen myös avoimesti homoeroottisen romaanin Teleny (1893).

Uransa aikana Wilde kirjoitti muun muassa näytelmiä sekä platonilaisia dialogeja. Dialogeista esimerkkinä Valehtelun rappio, joka ruotii ironisesti realismin taiteeseen tuomaa valehtelun rappeutumista.

Perhe

Wilde avioitui 29. toukokuuta 1884 lukeneen ja kielitaitoisen Constance Lloydin kanssa. Esikoispoika Cyril syntyi jo vuonna 1885 ja sai pikkuveljen Vyvyanin seuraavana vuonna. Elättääkseen perheensä Wilde työskenteli jonkin aikaa Woman's World Magazinen leivissä.

Alamäki

Wilden rakastaja oli lordi Alfred Douglas, joka tunnetaan myös Bosiena. Suhteesta lordi Douglasiin syntyi suuri kohu, ja sitä seurasi Wilden kunnianloukkauskanne Alfredin isää lordi Queensberrya vastaan. Oikeusjuttu kääntyi kuitenkin Wildea vastaan, ja hänet tuomittiin ”törkeästä siveettömyydestä” kahden vuoden vankeuteen,[3] kun todistamaan astuivat muun muassa miesprostituoidut, joiden palveluksia Wilde oli käyttänyt. Wilden vaimo Constance muutti pidätyksen jälkeen poikiensa kanssa Sveitsiin, ja he ottivat käyttöönsä nimen Holland. Wilden suosio romahti, ja vankeuden loputtua hän muutti huonokuntoisena ja varattomana ystäviensä avustuksella Ranskaan. Siellä hän otti käyttöön nimen Sebastian Melmoth. Oscar Wilden elämä päättyi Pariisissa vuonna 1900 aivokalvontulehdukseen unohdettuna ja hyljeksittynä.

Wilden henkilö

Wilde oli keikari joka nautti herättämästään huomiosta. Hän arvosteli koko elämänsä ajan viktoriaanisen Englannin ahdasmielisyyttä ja parjasi miehekkäinä pidettyjä urheilulajeja. 1870-luvulla Oxfordin yliopistossa opiskellessaan hän kasvatti tukkansa pitkäksi ja alkoi koristella huoneensa liljoilla, auringon­kukilla ja riikin­kukon höyhenillä.

Vaikutus

Wilde tunnetaan paradokseistaan, jotka ovat moneen kertaan toisteltuja ja sitaattisanakirjojen perustavaraa. Hän oli aikanaan Englannin menestyksekkäin näytelmäkirjailija, ja hänen näytelmiään esitetään edelleen ympäri maailmaa.

Oscar Wilden elämästä on tehty elokuva Wilde, jossa päähenkilöä esittää Stephen Fry.

Suomennoksia

Aristoteles iltapäiväteellä ja muita kirjoituksia on valikoima Wilden lehtiartikkeleita, mietelmäsarjoja, pienoisesseitä, kirjallisuusarvosteluja ja esitelmiä vuosilta 1882–1897. Wilde kirjoittaa muun muassa muodista, käsityöläisyydestä, Amerikasta, ruuanlaitosta ja avioliitosta. Naamioiden totuus ja muita esseitä kokoaa Wilden merkittävimmät estetiikkaa käsittelevät esseet samoihin kansiin.

Oscar Wilden sadut julkaistiin vuonna 2007 yksissä kansissa Jaana Kaparin suomentamana kokoelmana Onnellinen prinssi ja muita tarinoita (Teos).

Runot

    Ravenna (1878)

    Poems (1881)

    The Sphinx (1894)

    The Ballad of Reading Gaol (1898, suom. ”Balladi Readingin vankilasta”)

Näytelmät

    Vera; or, The Nihilists (1880)

    The Duchess of Padua (1883)

    Salomé (1893, ensiesitys Pariisissa 1896)

    Lady Windermere's Fan (1892, ”Lady Windermeren viuhka”)

    A Woman of No Importance (1893, ”Vähäpätöinen nainen”)

    An Ideal Husband (1895, ”Ihanneaviomies”)

    The Importance of Being Earnest (1895, suomeksi muun muassa Sulhaseni Ernest, Tärkeintä on olla Uno)

    La Sainte Courtisane ja A Florentine Tragedy (katkelmia, 1908)

 Proosa

    The Canterville Ghost (1887, suom. Cantervillen kummitus)

    The Happy Prince and Other Stories (1888, suom. Onnellinen prinssi ja muita tarinoita)

    The Decay Of Lying (1889, suom. Valehtelun rappio)

    Lord Arthur Savile's Crime and Other Stories (1891)

    Intentions (1891, kokoelma dialogeja ja esseita)

    The Picture of Dorian Gray (1891, suom. Dorian Grayn muotokuva)

    A House of Pomegranates (1891, suom. Onnellinen prinssi ja muita tarinoita)

    The Soul of Man under Socialism (1891, suom. Ihmissielu sosialismissa)

    Phrases and Philosophies for the Use of the Young (1894)

    De Profundis (1905, suom.)

    The Rise of Historical Criticism (1905, 1908)

    The Letters of Oscar Wilde (1960, uusi laitos 2000)

    Teleny or The Reverse of the Medal (Pariisi 1893, teos, jota on väitetty Wilden kirjoittamaksi, suom. Teleny)

Irlanti faktaa

Valtiomuoto: tasavalta
Pääkaupunki: Dublin
Pinta-ala: 70 000 km²
Väkiluku: 4,5 miljoonaa
Valuutta: euro
Kuuntele virallisia EU-kieliä:  Englanti , iiri

Irlanti (Éire) liittyi Euroopan unioniin vuonna 1973 ja on sen jälkeen muuttunut maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta moderniksi teknologialtaan kehittyneeksi taloudeksi, varsinaiseksi kelttiläiseksi tiikeriksi.

Suuri osa maan keskiosista on maatalousvaltaista alankoa, jossa on paikka paikoin matalia kukkuloita sekä runsaasti suomaita ja järviä. Lännessä ovat rannikkovuoret, jotka kohoavat paikoin yli 1 000 metrin korkeuteen. Lähes kolmannes väestöstä asuu Dublinissa.
Parlamentin alahuoneessa (Dáil) on 166 jäsentä ja ylähuoneessa (Seanad) 60 jäsentä. Parlamenttivaalit pidetään viiden vuoden välein. Presidentin toimikausi on seitsemän vuotta, ja hänen tehtävänsä ovat lähinnä seremoniallisia.
Vaikka Irlannin historiaa leimaavat vaikeudet ja myllerrykset, sen ihmisiä on aina pidetty musiikin ja tarinankerronnan ystävinä. Irlantia kuvaillaan usein pyhimysten ja oppineiden maaksi, ovathan maassa syntyneet sellaiset tunnetut englanninkieliset kirjailijat kuten Yeats, Joyce, Beckett, Wilde ja Shaw. Kansainvälisesti tunnettuja irlantilaisia rock-yhtyeitä ja laulajia ovat U2, The Corrs ja Sinéad O’Connor.
Perinteistä irlantilaista keittiötä ja sen raaka-aineita edustavat yksinkertaiset liharuuat ja keitetyt vihannekset kuten peruna, porkkana, turnipsi ja palsternakka.

Kukkaloistoa!

 Heinäkuussa 2011 kieryelimme Connemara  ja Mayon alueita. Sielä oli kesä parhaimmillan ja kukat sen mukaiset. Tässä kooste kuvatuista luonnon kukista sekä unohdettejen pihojen sinnuíkkäistä asukkaista. Puutarhat ovat Irlannissa sitten iha oma juttunsa. Mutta niistä toisten. Kun muistaa kävellä silmät auki, niin näkee mitä ihanempia pieni kukkia ja kauniita kasveja, joita meillä löytyy vain ruukuista. Mm. särkynyt sydän rehottaa puumaisena lähes kjoka tienpientaeella.
Itse napsin pieniä kukkia matkaan ja laitan kirjan väliin uistoksi. Se lisäksi löysin Wicklowssa valmistun kaulakorun jossa on kuivattuja luonnonkukkia.

Kaikki Samuel Becketistä

Samuel Barclay Beckett (13. huhtikuuta 1906 Dublin – 22. joulukuuta 1989) oli irlantilainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1969.[1] Beckettin romaanit, näytelmät ja runot ovat minimalistisia ja syvästi pessimistisiä, ja myöhemmät työt yhä absurdimpia. Hänen tunnetuin työnsä on näytelmä Godot – huomenna hän tulee, jota on esitetty usein Suomessakin.

Samuel Beckett syntyi varakkaaseen protestanttiseen perheeseen, jolla oli ranskalaiset sukujuuret. Beckettin perhe asui suuressa isänsä vuonna 1903 rakentamassa talossa, joka sijaitsi Dublinin esikaupunkialue Foxrockissa. Vuodesta 1919 Beckett kävi koulua Portora Royal Schoolissa, Enniskillenissä, jonka entisiin oppilaisiin kuului muun muassa Oscar Wilde. Beckett oli luontainen urheilija ja erityisen taitava kriketissä: Beckett pelasi myöhemmin muun muassa Dublinin yliopiston krikettijoukkueessa huipputason otteluja.

Beckett opiskeli ranskaa, italiaa ja englantia Dublinin Trinity Collegessa vuosina 1923–27. Kandidaatin tutkinnon suoritettuaan hän muutti Pariisiin työskennelläkseen englannin kielen opettajana. Pariisissa hän tapasi James Joycen, josta tuli Beckettin pitkäaikainen ystävä. Beckett auttoi Joycea muun muassa kirjoittamaan Finnegans Waken (1939) ottamalla ylös Joycen muistiinpanoja, ja käänsi kirjasta myös osia ranskaksi. Beckett myös puolusti Joycen työtä ensimmäisessä julkaistussa kirjoituksessaan Dante...Bruno.Vico..Joyce, joka ilmestyi Joyce-aiheisessa esseekirjassa Our Exagmination Round His Factification for Incamination of Work in Progress (1929). Myöhemmin Beckettin ja Joycen välit viilenivät Beckettin katkaistua seurustelusuhteen Joycen tyttäreen Luciaan tämän sairastuttua skitsofreniaan.

Vuonna 1931 Beckett palasi Dubliniin suorittamaan maisterin tutkinnon, jonka hän sai samana vuonna. Beckett teki myös debyyttinsä runoilijana, kun Whoroscope (1931), 98 säkeen monologi julkaistiin. Beckett sai runolla tunnustusta, kun se palkittiin pienellä kirjallisuuspalkinnolla. Toinen vuonna 1931 Beckettiltä julkaistu teos oli esseekokoelma Proust. Beckett elätti itsensä opettamalla ranskaa Trinity Collegessa seuraavaan vuoteen saakka, jolloin hän erosi työstään omistautuakseen kokonaan kirjoittamiselle, ja lähti kiertämään Eurooppaa.

Isänsä kuoltua vuonna 1933 Beckett muutti Lontooseen, missä asuessaan hän julkaisi kokoelman lyhyttarinoita nimeltä More Pricks Than Kicks (1934) ja kävi psykoanalyysissä tohtori Wilfred Bionin alaisuudessa vuosina 1935–36. Vuonna 1936 hän palasi Pariisiin, missä tapahtui yksi Beckettin elämän dramaattisimmista käänteistä, kun sutenööri puukotti Beckettiä vuonna 1938 Beckettin kieltäydyttyä antamasta hänelle rahaa. Samana vuonna Samuel Beckett tapasi Suzanne Dechevaux-Dumesnilin, tulevan vaimonsa, ja julkaisi ensimmäisen romaaninsa Murphyn (1938).

Toisen maailmansodan puhjettua Beckett asui jälleen Irlannissa, mutta palasi Pariisiin liittyäkseen Ranskan vastarintajoukkoihin, minkä takia hän joutui natsien vainoamaksi. Beckett pakeni Dechevaux-Dumesnilin kanssa Etelä-Ranskan maaseudulle, missä he oleskelivat lähes kaksi ja puoli vuotta. Beckett sai elantonsa työskentelemällä maanviljelijänä, jonka turvin hän kirjoitti toisen romaaninsa Watt (1953). Watt oli myös Beckettin toistaiseksi viimeinen alun perin englanniksi kirjoitettu romaani. Tämän jälkeen Beckett ryhtyi kirjoittamaan ranskaksi, joskin hän teki englanninkieliset käännökset kirjoistaan itse. Beckett perusteli vaihdosta halustaan kirjoittaa "ilman tyyliä", tarvetta eleganttiin ilmaisuun.

Godot

Sodan jälkeen Beckett työskenteli hetken Irlannin Punaiselle Ristille Pariisissa. Vuosina 1946–49 hän kirjoitti proosatrilogian, joka koostui romaaneista Molloy, Malone meurt ja L'Innommable. Vuonna 1949 kirjoitettu näytelmä En attendant Godot (1954) puolestaan teki Beckettista maailmankuuluisuuden ja yhden absurdin

teatterin merkittävimmistä kirjoittajista. Godotin jälkeen Beckettiltä julkaistiin radiokuunnelmien lisäksi useita näytelmiä, joista merkittävimmät lienevät Fin de partie (1957) ja Krapp's Last Tape (1959).[2]

Vuonna 1961 Beckett ja Suzanne Dechevaux-Dumesnil vihittiin Englannissa. Samana vuonna julkaistiin Beckettin viimeinen pitkä romaani Comment c'est, jonka jälkeen hän jatkoi uraansa kirjoittamalla teatterinäytelmien lisäksi radioon ja televisioon, pääosin englanniksi. Alan Schneider, joka ohjasi useimmat yhdysvaltalaiset tuotannot Beckettin näytelmistä, ohjasi myös Beckettin ainoan elokuvakäsikirjoituksen Film (1963), jonka pääosassa nähtiin Buster Keaton. Vuonna 1969 Samuel Beckettille annettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto, joskin hän kieltäytyi osallistumasta palkintoseremoniaan, ja hänen on huhuttu antaneen suuren osan palkintorahoistaan kollegoilleen. Samuel Beckettin merkittävimpiä töitä 1970-luvulla olivat näytelmät Company (1979) ja All Strange Away (1979), sekä runokokoelma Mirlitonnades (1978).

Sekä Beckett että hänen vaimonsa kuolivat vuonna 1989: Dechevaux-Dumesnil 17. heinäkuuta ja Beckett myöhemmin 22. joulukuuta. Molemmat haudattiin samaan hautaan Cimetière du Montparnasselle Pariisissa. Hauta on Beckettille ja hänen minimalistisille töilleen tyypillinen: hautakivenä toimii valtava pala hiottua mustaa graniittia, johon on kirjoitettu Beckettin ja hänen vaimonsa nimet, ja syntymä- ja kuolinvuodet. Haudan vierellä seisoo yksinäinen puu muistona kirjailijan tunnetuimmasta näytelmästä Godot.

Näytelmät

Huomenna hän tulee.Huomenna hän tulee , 1953, esitetty myös nimellä Godot

Happy Days

Leikin loppu , 1956, esitetty myös nimellä Loppupeli

Sanaton näytös I–II , 1957

Viimeinen ääninauha , 1959

Voi miten ihana päivä, Happy Days, 1961

Näytelmä , 1963

Romaanit

Murphy,1938

Mercier ja Camier , 1946, julkaistu 1974

Molloy, 1951.

Malone kuolee, 1951.

L'innomable, 1953

Watt, 1953.)

Millaista on: Romaanit, 1961..

Novellikokoelmat

More Pricks Than Kicks, 1934

Ensi rakkaus, 1970

Piiritetyn huoneen novelleja, 1954.

Irlannin historiaa 1640 - 1800

Oliver Cromwell Irlannissa

Oliver Cromwell Jaakko I ja hänen seuraajansa Kaarle I yrittivät lujittaa Englannissa kuninkaan valtaa parlamentin kustannuksella. Tämä johti sisällissotaan kuningasmielisen puolueen, niin sanottujen kavaljeerien, ja parlamenttimielisten, Oliver Cromwellin johtamien keropäiden välillä 1640-luvulla. Tällöin irlantilaiset nousivat kapinaan Kaarlen puolella siinä toivossa, että tämä vastikkeeksi palauttaisi osan heidän vanhoista oikeuksistaan. Keropäät kuitenkin voittivat sodan, ja kuninkaan mestattuaan parlamentin nimittämäksi diktaattoriksi noussut Cromwell hyökkäsi valiosotilaittensa, niin sanottujen rautakylkien (the Ironsides) kanssa Irlantiin vuonna 1649.

Cromwell hävitti Irlantia laajalti, ja hänen rautakylkensä syyllistyivät joukkomurhiin: ennen muuta Droghedan (Droichead Átha) kaupungin asukkaiden surmaaminen herättää Irlannissa vieläkin pahaa verta. Sotaretkensä lopuksi Cromwell karkotti kuoleman uhalla suuren osan Irlannin itäosien katolisia asukkaita länteen Connachtin maakuntaan (to hell or to Connaught).

 Vilhelm Oranialainen ja villihanhien pako

Jaakko II Cromwellin jälkeinen restauraatio nosti taas Stuart-suvun kuninkaat valtaan Englannissa, ensin Kaarle II:n ja sitten vuonna 1685 Jaakko II:n. Stuartit olivat ankaran yksinvallan kannattajia, mutta irlantilaiset katoliset hankkiutuivat heidän suosioonsa. Tämä ei miellyttänyt parlamenttia, joka nimitti vastakuninkaan, Vilhelm Oranialaisen protestanttisesta Alankomaista. Jaakko II joutui pakenemaan Englannista, mutta hän kokosi irlantilaisista kannattajistaan – jakobiiteista – armeijan tuekseen. Joukko Jaakon sotilaita valmistautui asettumaan taloksi Londonderryyn (Doire), mutta joukko protestanttisia kisällejä – the Apprentice Boys – sieppasi avaimet ja lukitsi kaupungin portit. Pohjois-Irlannin protestantit juhlivatkin kisällipoikia yhä sankareinaan.

Huhtikuussa 1689 Jaakko oli jo itse Irlannissa ja aloitti Londonderryn piirityksen, joka kesti kuukausia ja tappoi lukuisia kaupungin protestantteja nälkään, mutta heinäkuussa Vilhelm Oranialaisen laivat tulivat kaupungin avuksi. Myös tämä piiritys, The Siege, on pohjoisirlantilaisten protestanttien identiteetille tärkeä tapahtuma. Protestanttien iskulause no surrender! viittaa juuri piiritykseen.

Ratkaiseva taistelu Vilhelm Oranialaisen ja jakobiittien välillä käytiin Boyne-joella (An Bhóinn) 12. heinäkuuta 1690. Katoliset jatkoivat kuitenkin epätoivoista kapinaansa Patrick Sarsfieldin (Pádraig Sáirseal) johdolla vielä vuoden päivät, kunnes Sarsfieldin joukot suostuivat lähtemään maanpakoon Ranskaan. Tätä sanottiin ”villihanhien paoksi” (engl. The Flight of the Wild Geese, iir. Éalú na nGéanna Fiáine).

Pitkät sortovuodet

Nyt voimaan tulivat ankarat sortolait, the Penal Laws, na Péindlíthe, jotka kielsivät katolisilta maanomistuksen kokonaan. Irlantilaisilla ei enää ollut omia päälliköitä eikä sotureita, mutta liioin he eivät päässeet englantilaisten lakien suojelukseen. Iirin kieli jäi elämään vain kansanmurteina, mutta säilyi yksinkertaisesti sen vuoksi, että iiriä puhuva katolinen rahvas joutui elämään kokonaan laillisen yhteiskunnan ulkopuolella.

Grattanin parlamentti

1700-luvulla Irlannin yläluokkana toimi uusi englantia puhuva, protestanttinen väestö, the Ascendancy. Tämä luokka ei tietenkään samastunut katolisiin köyhiin, mutta sillä oli jonkinasteinen käsitys Irlannista erillisenä poliittisena yksikkönä, jolla oli omat edut. Irlannilla oli oma parlamentti, joka Henry Grattanin johdolla onnistui vuonna 1782 hankkimaan varsin itsenäisen aseman englantilaisten jouduttua viemään maasta suurimman osan armeijaansa taistelemaan itsenäisiksi pyrkiviä Amerikan Yhdysvaltoja vastaan. Grattanin parlamentti ei kuitenkaan onnistunut oleellisesti muuttamaan Irlannin oloja, sillä katolisten oikeuksista ei päästy yksimielisyyteen.

Ranskalaisten vuosi ja unioniasetus

Ranskassa puhkesi vuonna 1789 vallankumous, jonka aatteet innostivat vapaamielistä älymystöä myös Irlannissa. Belfastin (Béal Feirste) protestantit perustivat United Irishmen -järjestön, jonka voimahahmoksi nousi nuori Theobald Wolfe Tone, protestantti hänkin. Wolfe Tonen ja hänen kannattajiensa tavoitteena oli yhdistää katoliset ja "toisinajattelevat" protestanttiryhmät, ennen muuta presbyteerikirkkoon kuuluvat, saman lipun alle taistelemaan itsenäisen Irlannin puolesta Ranskan tuella. Toisaalta myös kuninkaalle lojaalien ulsterilaisten protestanttien Oranialaisveljeskunta perustettiin juuri näihin aikoihin. Wolfe Tone hakikin sitten apua ranskalaisilta, ja vuonna 1796 suuri ranskalainen laivasto ilmaantui Bantry-lahdelle (Bá Bheanntraí) Irlannin etelärannikolle mukanaan pelottavan suuri armeija. Kova myrskytuuli hajotti kuitenkin laivaston ympäri merta, eikä maihinnoususta tullut mitään.

Vuonna 1798 irlantilaiset yrittivät uudelleen, tälläkin kertaa ranskalaisten avulla. Vuosi saikin nimekseen "ranskalaisten vuosi" - the year of the French, bliain na bhFrancach. Kenraali Humbertin joukot nousivat maihin Killalassa (Cill Eala) Mayon (Maigh Eo) kreivikunnan rannikolla, ja Wexfordissa (Loch Garman) puhkesi suuri kapina, kun "isä Murphy sytytti kanervan liekkeihin" (Father Murphy set the heather blazing), kuten taistelulaulussa Boolavogue lauletaan. Kuitenkin sekä isä Murphyn kapina että kenraali Humbertin maihinnousu epäonnistuivat, ja pian niiden jälkeen uuden ranskalaislaivaston mukana tullut Wolfe Tone joutui jo merellä englantilaisten vangiksi ja sittemmin teloitetuksi. Ne kapinat, joita "ranskalaisten vuonna" esiintyi, eivät myöskään oikein olleet Wolfe Tonen kaltaisten varhaisten tasavaltalaisten mieleen. Yhteistyön tekemisen asemesta katolisten ja protestanttisten talonpoikien salaseurat (secret societies, rúnchumainn) päätyivät taistelemaan toisiaan vastaan ja murhaamaan toista uskontokuntaa edustavia siviilejä.

Katolisten väkivallasta säikähtäneet protestantit menettivät näiden väkivaltaisuuksien myötä mielenkiintonsa Grattanin parlamentin edustamaa separatismia kohtaan ja riensivät Englannin kruunun suojaan: vuonna 1800 Irlanti liitettiin Englannin kanssa osaksi samaa valtiota unioniasetuksella (Act of Union).

Tunnetko Irlanniin kansalliskoirat? Irlanninsetteri

Punainen irlanninsetteri

Punainen irlanninsetteri kehitettiin Irlannissa metsästyksessä käytettäväksi seisovaksi lintukoiraksi. Rotu polveutuu punavalkoisista irlanninsettereistä ja tuntemattomista yksivärisistä punaisista koirista. Rotutyyppi oli selkeästi vakiintunut jo 1700-luvulla. The Irish Red Setter Club perustettiin vuonna 1882 edistämään rodun käyttöä ja jalostusta. Yhdistys julkaisi rotumääritelmän vuonna 1886 ja on siitä lähtien järjestänyt kenttäkokeita ja näyttelyitä rodun tason arvioimiseksi. Vuonna 1998 yhdistys julkaisi määritelmän rodun työskentelytavasta. Tämä yhdessä rotumääritelmän kanssa kuvailee rakennetta ja työskentelytapaa.

Kun Punavalkoinen irlanninsetteri tulivat näyttelyihin 1800-luvun puolivälin jälkeen, oli paljon epätietoisuutta niiden oikeasta väristä. 1800-luvun lopulla punainen setteri oli käytännössä syrjäyttänyt puna-valkoisen, josta tuli niin harvinainen, että sen luultiin kuolleen sukupuuttoon. 1920-luvulla rotua alettiin elvyttää uudelleen. 1944 rotu oli vahvistunut riittävästi ja voitiin perustaa oma yhdistys. Nykyisin sitä näkee ilahduttavan paljon näyttelyissä. Metsästäjät pitävät puna-valkoista setteriä parempana sen rauhallisemman luonteen vuoksi ja siksi, että se näkyy paremmin syksyisessä maastossa. Teksti lainattu punaiset ja punavalkoiset irlanninsetteri ry:n sivuilta

Irlannin historiaa v.1014 -1601

Irlanti vuonna 1014

Asiakirjojen mukaan norjalaisten viikinkien ensimmäinen valloitusretki kohdistui Lambayn saarelle Dublinin rannikolle vuonna 795. Ne kuitenkin lopettivat Irlannin kristillisen kulttuurin kulta-ajan, ja irlantilaiset aloittivat 200 vuotta kestävän hajanaisen sodankäynnin viikinkivalloittajia vastaan, jotka ryöstivät luostareita ja kaupunkeja koko Irlannissa. Suurin osa varhaisista viikingeistä tuli Irlantiin Länsi-Norjan vuonoista. Vähitellen viikingit asettuivat aloilleen ja perustivat rannikoille kaupunkeja sekä ryhtyivät käymään kauppaa. Muun muassa Dublin (Baile Átha Cliath, aiemmin iiriksikin Duibhlinn), Wicklow (Cill Mhantáin), Waterford (Port Láirge), Arklow (An tInbhear Mór), Limerick (Lom na nEach) ja Wexford (Loch Garman) ovat alkujaan viikinkisatamia. Vuonna 852 viikinkijohtajat Ivar Ragnarsson (Ivar Beinlaus) ja Olaf Valkoinen (Olaf White) rantautuivat Dublinin lahdella perustaen linnoituksen nykyisen Dublinin kaupungin alueelle. Olaf oli norjalaisen kuninkaan poika ja kruunautti itsensä Dublinin kuninkaaksi. Ivar Ragnarrsonin jälkeläiset muodostivat pitkän hallitussuvun Dublinissa, mistä käsin he hallitsivat pitkälti lähes koko saarta. Vuonna 1014 Clontarfin (Cluain Tarbh) taistelussa irlantilaiset kuitenkin yhdistivät voimansa Brian Borún ja Meathin kuninkaan Maelsechlainn II:n johdolla viikinkejä vastaan ja onnistuivat murtamaan näiden poliittisen vallan Irlannissa. Brian Ború surmattiin kuitenkin taistelun yhteydessä, joten Irlanti jäi poliittisesti hajalleen.

Varhaisella Irlannilla oli epätavallinen hallintojärjestelmä: se oli jaettu moniin pieniin kuningaskuntiin, joita kutsuttiin tuatheiksi. Jokaisen tuathin kuningas valittiin alueen vapaiden miesten toimesta. Irlannin historian aikana on ollut 80–100 tuathia. Tuathien yläpuolella hallintojärjestelmässä oli suuremmat provinssikuningaskunnat.

Viikinkien jälkeen tulivat normannit. Nämä olivat viikinkien jälkeläisiä, jotka olivat asettuneet Ranskan Normandiaan ja antaneet maakunnalle nimensä.  Irlantiin he saapuivat 1169, kun Leinsterin maakunnan kuningas Diarmuid Mac Murchadha liittoutui normandialaisen Richard Fitz Gilbert de Claren kanssa Connachtin kuningas Tiarnán Ó Ruaircia vastaan.

Richard de Clare, joka tunnetaan myös nimellä Strongbow, tuli hankkineeksi Irlannin tai lähinnä sen itäosat puolivahingossa Englannin kruunun alueeksi. Seuraavien vuosisatojen ajan Englannin kuninkaat yrittivät saada Irlannissa aikaan jonkinlaista järjestystä, mutta englantilaisten ja irlantilaisten lakien yhteensopimattomuuden vuoksi muun muassa aatelisten perimysjärjestykset menivät sekaisin ja koko saari joutui kaaostilaan, kun ei oltu varmoja siitä, kumpaa lakia täytyy noudattaa.

Hadrianus IV:n paavillisen Laudabiliter-bullan ”oikeuttamana” Henrik II rantautui suuren laivaston kanssa Waterfordiin vuonna 1171. Hänestä tuli näin ollen ensimmäinen englantilainen kuningas, joka oli laskenut jalkansa irlantilaiselle maaperälle. Henrik II kuitenkin antoi irlantilaiset alueensa pojalleen Juhanalle Irlannin lordin (Dominus Hiberniae, Lord of Ireland) arvonimen kanssa. Kun Juhana odottamattomasti seurasi veljeään valtaistuimelle, hänestä tuli Kuningas Juhana ja Irlanti siirtyi suoraan Englannin kruunun alaisuuteen.

Kuvassa on Juhanan linna Shannonin varrella. Alkuaan normannit hallitsivat koko itärannikkoa Waterfordista aina itäiseen Ulsteriin ja tunkeutuivat aina Galwayhin, Kerryyn ja Mayoon saakka. Maan tärkein hallitsija oli tällöin hiberno-normanninen Leinsterin lordi vuodesta 1171, Meathin jaarli vuodesta 1172, Ulsterin jaarli vuodesta 1205, Connaughtin jaarli vuodesta 1236, Kildaren jaarli vuodesta 1316, Ormonden jaarli vuodesta 1328 ja Desmondin jaarli vuodesta 1329 kontrolloi aluetta.  Kauttaaltaan 1200-luvun Englannin kuninkaiden tavoite oli heikentää normannilordien valtaa Irlannissa. Esimerkiksi kuningas Juhana rohkaisi Hugh de Lacya horjuttamaan ja syrjäyttämään John de Courcyn vallan Ulsterin lordina. Tämän jälkeen Juhana valloitti vuonna 1210 Meathin ja Ulsterin ottaen - kuten suurelle kiholle kuuluu - vallan molemmissa jaarlikunnissa. 1241 Meathin Jaarli, Walter de Lacy kuoli ilman miespuolista perillistä ja Meath jaettiin tämän kahden tyttärentyttären kesken 1245. Viimeisen Leinsterin lordin, Anselm Marhsallin kuoltua Leinster jaettiin tämän viiden tyttären kesken viideksi kreivikunnaksi, Kildareksi, Laoisiksi, Carlowksi, Kilkennyksi ja Wexfordiksi.
Saaren mahtimiehiksi nousivat ns. geraldiinit, irlantilaistunut Fitzgeraldin eli Mac Gearailtin normandialaisperäinen aatelissuku - Kildaren (Cill Dara) jaarlit. 1530-luvulla Englannin kuningas Henrik VIII ryhtyi ankariin toimiin geraldiinien nitistämiseksi: hän vangitsi hallitsevan jaarlin, surmasi tämän kapinallisen pojan ja jakoi geraldiinien maat englantilaisille siirtolaisille. Aviosotkujensa vuoksi Henrik erotti Englannin kirkon Rooman alaisuudesta ja ryöväsi Irlannin luostarit.

Irlantilaisten lopullinen alistaminen jatkui Elisabet I:n johdolla, joka joutui sotimaan ennen muuta Aodh (Hugh) Ó Néillin johtamia ulsterilaisia vastaan 1500-luvun viimeisinä vuosina. Ó Néill voitettiin lopulta Kinsalen (Cionn tSáile) taistelussa vuonna 1601, huolimatta espanjalaisten lähettämistä apujoukoista. Ulster oli alistettu, ja ulsterilaiset klaanipäälliköt lähtivät maanpakoon vuonna 1607. Tapaus tunnettiin sittemmin "jaarlien lähtönä" (the Flight of the Earls, iiriksi Imeacht na nIarlaí).

Tämän jälkeen Elisabet aloitti englantilaisten uudisasukkaiden "istutukset" (plantations, iir. plandálacha) Irlantiin. Tavoitteena oli englantilaisen kulttuurin juurruttaminen Irlantiin ja gaelilaisen klaanilaitoksen jäänteiden hävittäminen. Nyt kun Englanti oli leimautumassa protestanttiseksi maaksi ja irlantilaisten kansanomaista kristillisyyttä oli pidettävä lähinnä katolisuutena, uskonnolliset vastakohdat määrittelivät, kuka oli irlantilainen ja kuka englantilainen. Katolisten maat vietiin ja parhaat tontit jaettiin protestanteille. Näiltä ajoilta ovat peräisin myös Pohjois-Irlannin väestöryhmien ristiriidat.

Kaikki James Joycesta

James Augustine Aloysius Joyce (2. helmikuuta 1882 Dublin, Irlanti – 13. tammikuuta 1941) oli irlantilainen kirjailija ja runoilija. Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä kirjailijoista. Joycen tunnettuimpia teoksia ovat novellikokoelma Dublinilaisia (Dubliners) sekä romaanit Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (A Portrait of the Artist as a Young Man), Odysseus (Ulysses) ja Finnegans Wake (ei suomennettu). Teoksista varsinkin Odysseus on laajalti tunnettu ja kiistelty, ja sitä on sanottu yhdeksi 1900-luvun tärkeimmistä kaunokirjallisista teoksista.

Joycella on "vaikean" kirjailijan maine, sillä hänen teoksensa ovat täynnä hämäriä viittauksia, latinankielisiä lauseita sekä mytologisia rinnastuksia. Joycen asema kirjallisuudessa on kuitenkin merkittävä.

Joycen tuotannossa ovat kokemukset Irlannista olennaisia, vaikka hän asui suurimman osan elämäänsä ulkomailla. Kirjojen tapahtumapaikat ja suurin osa teosten aiheista ovat peräisin Irlannista. Joyce loi Dublinista oman kirjallisen pienoismaailmansa.

"Tarkkaan ottaen dublinilaiset ovat maanmiehiäni, mutta en välitä puhua heidän laillaan 'rakkaasta likaisesta Dublinistamme'. Dublinilaiset ovat toivottomin, hyödyttömin ja epäjohdonmukaisin ihmislaji, johon olen tutustunut Britteinsaarilla tai mannermaalla. Siksi heidän parlamenttinsakin on täynnä maailman pahimpia suunsoittajia."

James Joyce syntyi 1882 syvästi katoliseen dublinilaiseen virkamiesperheeseen. Joidenkin väitteiden mukaan synnyinpaikka olisi ollut dublinilainen slummi, mutta todellisuudessa Joycen synnyinkoti oli 41 Brighton Square hyvämaineisessa esikaupungissa. Isä-Johnin elämäntyyliä pidettiin tuhlailevana ja Mary Jane Murrayn isä oli aikoinaan yrittänyt estää tyttärensä kihlautumisen John Joycen kanssa. Vuonna 1916 ilmestyneessä teoksessaan Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta James Joyce kirjoitti pilkalliseen sävyyn isänsä lukuisista toimista luettelon, jonka mukaan John Joyce oli "lääketieteen opiskelija, soutaja, tenori, harrastelijanäyttelijä, karjuva poliitikko, vähäinen maanomistaja, pikkusijoittaja, juoppo, mainio seuramies, jutunkertoja, jonkun sihteeri, joku viinatehtaassa, veronkantaja, vararikkoinen ja nykyisin oman menneisyytensä ylistäjä".

Joycen perhe alkoi köyhtyä 1890-luvulla, lähinnä perheen isän John Joycen juopottelun ja huonon taloudenpidon vuoksi. Perheeseen oli syntynyt yhteensä kolmetoista lasta, joista kolme kuoli nuorena. James Joyce itse oli syntyneistä lapsista toinen, eloonjääneistä vanhin.
Joyce aloitti koulunkäynnin 1888 paikallisessa Clongowes Wood Collegessa. Se oli Kildaren kreivikunnassa sijaitseva jesuiittojen sisäoppilaitos. Joycen on sanottu olleen hyvä oppilas, vaikka häntä koulun arkistojen mukaan rangaistiin muun muassa "karkeasta kielenkäytöstä" ja muista pienemmistä rikkeistä. Urheilulajien osalta Joyce oli suhteellisen hyvä juoksija, mutta ei pärjännyt joukkuepeleissä. Joyce joutui lopettamaan koulunkäynnin Clongowes Wood Collegessa 1891, sillä perheen raha-asiat olivat entistä huonommalla tolalla.

Jonkin aikaa Joyce ja hänen veljensä Stanislaus opiskelivat kristillisessä koulussa Nort Richond Streetillä. John Joyce kuitenkin tapasi Clongowes Wood Collegen entisen rehtorin, isä Conmeen, jonka ansiosta James ja Stanislaus Joyce pääsivät siirtymään isä Conmeen Belvedere-jesuiittakouluun. Joycen myöhempien aikojen teoksista isä Conmeen hahmo esiintyy esimerkiksi Odysseuksessa.

Joycen kouluaikaisesta tuotannosta on säilynyt joitain lyhyitä kouluaineita. Aineensa Joyce aloitti jesuiittamotolla A. M. D. G. (Ad Maioren Dei Gloriam, suom. 'Jumalan suuremmaksi kunniaksi'). Itse aineita on kuvattu kliseisiksi. Joyce menestyi koulussa hyvin, ja hän kirjoittautui Dublinin yliopistoon vuonna 1898 opiskellakseen kieliä, etenkin englantia, ranskaa ja italiaa. Hän toimi myös kaupungin kirjallisuus- ja teatteripiireissä, kirjoitti arvosteluja lehtiin ja ainakin kaksi näytelmää.

James Joyce kävi koulua jesuiittakouluissa mutta hylkäsi katolisuuden 16-vuotiaana. Tuomas Akvinolaisen filosofiaa hän kuitenkin arvosti koko elämänsä. Joycen kirjassa Odysseus Buck Mulliganin henkilöhahmo toteaa Stephen Dedaluksella olevan "kirottua jesuiittaverta suonissaan, paitsi että se virtaa vastapäivään". Huomattavaa tässä on se, että useissa Joycen teoksissa esiintyvä Stephen Dedalus on Joycen kirjallinen omakuva. Joycen on sanottu olleen seksuaalisesti varhaiskypsä ja käyttäneen prostituoitujen palveluksia jo teinivuosinaan.
Jesuiittakoulussa Joyce pääsi tutustumaan yleiseen teologiaan, kristilliseen symboliikkaan ja rituaaleihin sekä latinankieliseen kirjallisuuteen. Tämä tuli myöhemmin esille useissa Joycen teoksissa. Kielistä Joyce tutustui paitsi latinaan, myös italiaan, ranskaan ja saksaan. Joyce ei kuitenkaan monien aikansa kirjailijoiden tapaan opiskellut muinaiskreikkaa, mutta myöhempinä vuosina puhui jonkin verran nykykreikkaa.

Nuorena Joycen kiinnostuksen kohteena olivat hyvin erilaiset kirjailijat, kuten Henrik Ibsen, Dante, Gerhart Hauptmann ja Gustave Flaubert. Manner-Euroopasta tulevien taiteilijoiden lisäksi irlantilaista Joycea kiinnostivat myös eräät kotimaan kuuluisuudet. Näitä irlantilaisia olivat esimerkiksi William Butler Yeats ja John Millington Synge.

Joyce muutti Pariisiin 1902 opiskellakseen lääkäriksi ja tutustuakseen sen vireään taiteilijakaupunginosaan Montparnasseen. Aluksi Joyce hankki elantonsa kirjallisuusarvostelijana sanomalehdissä, mutta hänen kirjoituksiaan pidettiin liian kriittisinä. Asuessaan Pariisissa Joyce joutui kokemaan kylmää ja nälkää, minkä lisäksi hän velkaantui. Hän kävi samalla kirjeenvaihtoa Dubliniin jääneen perheensä kanssa, ja omaiset lähettivät hänelle rahaa. Kirjeidensä perusteella Joyce saattoi olla vuorokausiakin syömättä mitään, ja kaikki perheen rahalähetykset olivat hänen taloudellisen tilanteensa kannalta tärkeitä

Joyce palasi vuonna 1903 Irlantiin, jossa hänen äitinsä oli kuolemassa syöpään. Joyce viipyi Irlannissa äitinsä sairauden ajan. John Joycen kerrotaan eräänä iltana tulleen humalapäissään kotiin ja huutaneen raivoissaan sairaalle vaimolleen: "Olen poikki, en kestä enää! Jos et parane, niin kuole! Kuole ja ole kirottu!" Tilanne oli johtaa tappeluun Joycen isän ja nuoremman veljen välillä.  Vielä äitinsä kuolinvuoteella Joyce kieltäytyi polvistumasta vuoteen ääreen, vaikka hänen enonsa niin vaati.

Seuraavan vuoden tammikuussa syntyi yhdessä päivässä esseetarina Taiteilijan omakuva, jonka hän myöhemmin laajensi romaaniksi. 17. tammikuuta kirjoitettu luonnos oli alkujaan vain nimellä "Taiteilijan muotokuva", kunnes Joyce laajensi hiomattoman tekstinsä romaanimuotoiseksi tarinaksi Stephen Hero. Tarina jäi kuitenkin julkaisematta, mutta siitä muovautui myöhemmin teos Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Aikakauslehdet eivät kuitenkaan suostuneet julkaisemaan tätäkään teosta. Omaelämäkerrallisen kertomuksensa lisäksi Joyce kirjoitti kolme tarinaa, jotka myöhemmin olivat Dublinilaisia -teoksen kannalta merkityksellisiä. Noissa kolmessa tarinassa Joyce käytti allekirjoituksena Stephen Daedalusta.

10. kesäkuuta 1904 Joyce huomasi kadulla kauniina pitämänsä nuoren naisen, josta myöhemmin tuli hänen rakastettunsa Nora Barnacle. Vaikka Noran ensivaikutelma Joycesta ei ollut kovinkaan hyvä, itsepintaisen Joycen onnistui järjestää tapaaminen 16. kesäkuuta 1904. Joidenkin lähteiden mukaan Joyce ja Nora lienevät olleet seksuaalisessa kanssakäymisessä tapaamisen aikana. Joka tapauksessa 16. kesäkuuta oli ainakin Joycelle tärkeä päivämäärä, sillä esimerkiksi Joycen pääteoksena pidetty Odysseus sijoittuu juuri kesäkuun 16. päivään 1904. Kirjassa esiintyy myös sama dublinilainen esikaupungin ranta, jolla Joyce tapasi Nora Barnaclen kyseisenä päivänä.

Syyskuussa 1904 Joyce asui pari päivää lääketieteen opiskelija Oliver St. John Gogartyn luona. Gogarty oli Joycen ystäviä, vaikkakin Joyce suhtautui häneen epäluuloisesti. Myöhemmin Gogarty oli esikuvana Odysseuksessa esiintyvän Buck Mulliganin hahmolle. Joyce, Gogarty ja seurueeseen kolmantena jäsenenä kuulunut Samuel Chenevix Trench asettuivat asumaan pieneen puolustustorniin, joka oli aikoinaan rakennettu Napoleonin hyökkäyksen varalta. Sama torni esiintyi myöhemmin myös Odysseuksen alussa. Kolmikon yhteinen aika tornissa loppui kuitenkin lyhyeen, sillä muutaman päivän kuluttua Trench näki painajaista mustasta pantterista, otti puoliunessa valmiiksi ladatun revolverinsa, ampui huoneen takkaan ja oli osua Joyceen. Tämän jälkeen Gogarty otti aseen itselleen huutaen: "Jätä hänet minulle!" Joyce poistui tornista heti, vaikka oli vielä yö.

Joyce "karkasi" rakastettunsa Nora Barnaclen kanssa vuonna 1904 Zürichiin. Molemmat olivat taloudellisesti tiukoilla, eivätkä he pyytäneet vanhemmiltaan lupaa epäviralliselle liitolleen. Heitä on myöhemmin kuvailtu hyvinkin erilaisiksi, sillä Joyce oli sivistynyt ja älykäs aloitteleva kirjailija, kun taas Nora Barnacle oli ammattiltaan huonesiivooja.  Joyce toivoi saavansa Zürichistä työpaikan opettajana, mutta toive ei toteutunut. Zürichistä hän ja Nora siirtyivät nykyisen Kroatiaan alueella sijaitsevaan Pulaan. Jo muutaman kuukauden kuluttua he siirtyivät Triesteen. Samalla Joycen kirjallinen työ eteni, ja vuoden 1905 lopussa hänellä oli valmiina sekä alkuperäisversio Dublinilaisista että runoteos Chamber Music. Joycen  onnistui saada lontoolainen kustantaja Grant Richards kiinnostumaan Dublinilaisista, mutta projekti kaatui kirjanpainajan vastustukseen. Kirjanpainaja esimerkiksi piti joitain Joycen tarinoita liian epäsiveellisinä julkaistavaksi. Joycen vastaus kustantaja Richardsille oli:

»Ei ole minun vikani, että kertomuksissani leijuu tuhkapesien ja vanhojen jätteiden löyhkä. Uskon vakavissani, että viivytätte Irlannin sivistymistä, jos estätte irlantilaisia näkemästä itseään kunnolla hienosti kiillottamastani peilistä.»

Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta -teos valmistui 1916, mutta sen pohjana olleen esseen Taiteilijan omakuva Joyce luonnosteli yhdessä päivässä 1904. Heinäkuussa 1905 Joyce ja Nora Barnacle saivat ensimmäisen lapsensa Giorgion. Heinäkuussa 1907 perheeseen syntyi seuraava lapsi, tytär Lucia. Noina vuosina Joycen kirjallinen ura alkoi edistyä, sillä 1909 hänen onnistui lopultakin saada kustantaja Dublinilaisille. Dublinin-matkansa aikana hän teki sopimuksen kustannusyhtiö Maunsel & Companyn kanssa. Myöhemmin Triestessä Joyce sai sisarensa puheista ajatuksen perustaa elokuvateatteri Dubliniin. Joyce esitteli suunnitelmansa paikallisille elokuvateatteriyrittäjille, ja 21. marraskuuta 1909 hän palasi jälleen Irlantiin vuokratakseen tilat teatteria varten. Nimen Volta saanut teatteri avattiin 20. joulukuuta samana vuonna,. Volta-teatteri aloitti menestyksekkäästi, mutta pian Joyce sai vaivakseen vuokraisäntänsä. Häneltä vaadittiin maksua maksamattomista vuokrista, ja koko Joyce-suvun molemmat haarat sekä Dublinissa että Triestessä uhattiin haastaa samanaikaisesti oikeuteen. Kaiken lisäksi Maunsel & Company ei ollut vieläkään sopimuksesta huolimatta julkaissut Dublinilaisia.

Kun Nora Barnacle lähti heinäkuussa 1912 tapaamaan äitiään, myös Joyce matkusti pian takaisin Irlantiin. Siellä hän kävi uusia vaivalloisia neuvotteluja Maunsel & Barnaclen kanssa. Lopulta yrityksen edustaja George Robert ilmoitti, että yritys oli päättänyt hävittää Dublinilaisten oikovedosliuskat. Joycella itsellään oli kuitenkin näistä liuskoista jäljennökset, ja hän yritti tuloksetta tarjota ainoaa kappaletta muille kustantajille. Junamatkan aikana Joyce kirjoitti kustantajista satiirin:

»Nähkääs, todellisessa elämässä kaikenlaisia rahvaanomaisuuksia ja säädyttömyyksiä suvaitaan, kunhan niitä ei paineta. Voit sanoa, että runokirja "on kuin perseestä repäisty", voit kivahtaa kiusaajillesi "paskan marjat", mutta sinulla ei ole oikeutta painaa sanaa "pahus". Et voi myöskään painaa ilmauksia Wellingtonin muistomerkki, Sydney-bulevardi tai Sandymountin raitiovaunu, koska ne ovat liian arkisia, jotta taiteilija saisi kiinnittää niihin huomiota.»

Joyce joutui odottamaan vielä kaksi vuotta, ennen kuin Grant Richards lopulta hyväksyi Dublinilaisten julkaisemisen. Teokseen oli tehtävä vain vähäisiä muutoksia, ja se ilmestyi lopulta kesäkuussa 1914. Dublinilaisten jälkeen Joyce keskittyi seuraavaan teokseensa, Taiteilijan omakuvaan nuoruuden vuosilta. Jo maaliskuussa 1914 Joyce oli siirtynyt kirjoittamaan Odysseusta, ja 1916 ilmestyi jo kauan luonnosvaiheessa valmiina ollut Taiteilijan omakuva. Se ei kuitenkaan saavuttanut kriitikoiden suosiota. Literary World -lehti kommentoi sitä sanoen: "Herra Joycen uudesta kirjasta on hyvin vaikea sanoa mitään." Everyman taas totesi: "Herra Joyce on älykäs kirjailija, mutta olisi omimmalla alueellaan kirjoittaessaan viemäreistä."

Vuodesta 1917 alkaen Joycen näössä alkoi esiintyä ongelmia. Hän joutui käymään elämänsä aikana läpi yksitoista silmäleikkausta. Alun perin Joyce oli ajatellut Odysseusta novelliksi Dublinilaisiin. Hän on sanonut, että Homeroksen Odysseian henkilöhahmo Odysseus oli aina kiinnostanut häntä. Sen lisäksi, että Odysseus sisälsi nykyaikaisen yhteen päivään sijoitetun odysseian, se oli Joycen mukaan myös "eeppinen kertomus kahdesta rodusta", irlantilaisista ja juutalaisista.

Vaikka ajatus Odysseuksesta oli ollut Joycen mielessä jo Dublinilaisten aikoihin, hän ei ollut päässyt kunnolla toteuttamaan suunnitelmiaan. Taloudellinen tilanne ja muiden töiden vaatima huomio olivat aiheuttaneet sen, että kirjoitustyö pääsi todella alkamaan vasta maaliskuussa 1914. Tilannetta helpotti se, että Harriet Weaver -niminen nainen alkoi tukea Joycea rahallisesti vuodesta 1917 alkaen. Toisaalta kirjoitustyön tiellä oli pahoja esteitä, kuten ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen. Joyce joutui perheineen pakenemaan Triestestä Zürichiin, joka sijaitsi puolueettomassa Sveitsissä. Matkalla Zürichiin Joyce oli vähällä joutua pidätetyksi vakoojana, mutta erään ystävän ansiosta hänen onnistui saada viisumi ja päästä Sveitsiin.

Joyce kertoi käyttäneensä Odysseukseen yhteensä 20 000 työtuntia. Kirja itsessään käsittelee vain yhtä päivää, 16. kesäkuuta 1904, mutta sen kirjoittaminen vei Joycelta noin 2 500 normaalityöpäivää. Kuusipäiväisinä työviikkoina se merkitsi kahdeksan vuoden työtä ilman lomia. Kirjoitustyössä saattoi olla päiviä, jolloin Joycen aika meni painimiseen vain muutaman lauseen kanssa.

Odysseus alkoi ilmestyä jatkokertomuksena Little Review -nimisessä yhdysvaltalaislehdessä 1918. Vuoteen 1920 mennessä romaanista oli ehtinyt ilmestyä lehden sivuilla vasta noin puolet. Joyce ei myöskään saanut kustantajaa teokselle, vaikka olikin jo tullut kuuluisaksi ja nautti arvostusta useiden kollegojensa keskuudessa. Lisää takaiskuja tuli, sillä Odysseuksen lehdessään julkaisseet toimittajat haastettiin oikeuteen kirjan epäsiveellisyyden vuoksi. Jo aikaisemmin Yhdysvaltain postilaitos oli käyttänyt lain sille suomaa oikeutta epäsiveellisen materiaalin takavarikoimiseen, mutta takavarikot eivät olleet saaneet Little Reviewin toimittajia luopumaan pyrkimyksistään saada Odysseus julkaistuksi. Oikeudenkäynnin seurauksena Odysseus joutui kuitenkin Yhdysvalloissa julkaisukieltoon.

Kesällä 1920 pariisilainen Sylvia Beach ja Joyce tapasivat toisensa. Beach oli kirjakauppias ja oli kertonut "palvovansa James Joycea". Joyce ja Beach tutustuivat eräillä kutsuilla, ja myöhemmin Joyce kävi Beachin kirjakaupassa ja vietti siellä paljon aikaansa tavaten muita merkittäviä kirjailijoita.
Sylvia Beach kertoo ehdottaneensa Joycelle, että hänen kirjakauppansa Shakespeare and Company julkaisisi Odysseuksen. Joyce suostui tarjoukseen heti. Lopulta Odysseus ilmestyi Joycen syntymäpäiväksi 1922. Painos käsitti vain tuhat kappaletta, mutta kirjan ostajien joukossa oli useita huomattavia kirjallisuuden nimiä. Sylvia Beachin Shakespeare and Company -nimisten muistelmien mukaan muun muassa Ernest Hemingway tilasi Odysseusta useita kappaleita. Teoksen ilmestyttyä esimerkiksi tuleva nobelisti George Bernard Shaw kommentoi uutuutta:

»Luin katkelmia Odysseuksesta, kun se ilmestyi jatkokertomuksena. Se on vastenmielinen selvitys eräästä kulttuurimme inhottavasta vaiheesta, mutta se on totuudenmukainen, ja haluaisinkin piirittää koko Dublinin, pyydystää kaikki mieshenkilöt iältään 15 ja 30 vuoden väliltä ja pakottaa heidät lukemaan koko tuon rivosuisen, sairasmielisen pilkan ja ruokottomuuden.»

Samalla kun Odysseusta ladottiin, Joycen silmäongelmat pahenivat. Joyce joutui turvautumaan entistä enemmän kuuloonsa, hänellä oli apuna loistava muisti. Sylvia Beach on muistelmissaan huomauttanut tapauksesta, joka sattui Joycen ollessa toipilaana silmähoidon jälkeen. Joyce oli pyytänyt Beachia tuomaan mukanaan kirjan Lady of the Lake ja avaamaan sen sattumanvaraisesti jostakin kohdasta ja lukemaan kyseiseltä sivulta yhden säkeen. Beachin kertoman mukaan Joyce pystyi lukemaan ulkomuistista koko sivun ja vielä seuraavan sivun virheettömästi. Hyvästä muistista huolimatta silmäsairaus hidasti Joycen kirjoitustyötä, sillä hän ei kertomansa mukaan koskaan sanellut teoksiaan vaan kirjoitti ne itse käsin.

Odysseuksen ilmestymisvuonna 1922 kirjaa alettiin toimittaa salaa myös Yhdysvaltoihin. Se ei ollut julkaisukiellossa Kanadassa, joten kirjat saattoi lähettää sinne ja kuljettaa myöhemmin rajan yli. Sylvia Beachin muistelmien mukaan tässä työssä oli merkittävä osa Ernest Hemingwaylla, joka järjesti ystävänsä salakuljettamaan Odysseusta rajan yli housuihin piilotettuna. Samana vuonna englantilainen Egoist Press julkaisi Shakespeare and Companyn ladelmaa käyttäen Odysseuksesta kahdentuhannen kappaleen painoksen. Kirjoja yritettiin lähettää Yhdysvaltoihin, mutta sikäläinen postilaitos takavarikoi ne. Kirjoja painettiin viisisataa lisäkappaletta, mutta ne jäivät Englannin tullissa kiinni ja tuhottiin yhtä lukuun ottamatta. Samaan aikaan Shakespeare and Company jatkoi kirjojen myyntiä. Sylvia Beachin mukaan asiakaskuntaa oli aina Intiassa, Kiinassa ja Japanissa saakka. Osa yhdysvaltalaisille ja englantilaisille asiakkaille myytävistä Odysseuksista naamioitiin toisiksi kirjoiksi.

Odysseus vapautui julkaisukiellosta vasta 1933. Uuden oikeudenkäynnin jälkeen tuomari M. Woolsey totesi:

»Vaikuttava kommentaari miesten ja naisten sisäisestä elämästä... Olen täysin selvillä siitä, että eräiden kohtaustensa ansiosta Odysseus on liian voimakasta lääkettä joidenkin herkkien, vaikkakin normaalien, ihmisten nautittavaksi. Olen päätynyt pitkän pohdinnan jälkeen siihen mielipiteeseen, että vaikkakin Odysseus epäilemättä kohdittain vaikuttaa lukijaan jonkin verran oksettavasti, sen tarkoitus ei kuitenkaan missään kohdin ole olla sukupuolisia haluja kiihottava. Sen tähden Odysseus voidaan sallia Yhdysvalloissa.»

” A child is sleeping

An old man gone

Oh, Father forsaken

Forgive your son!

– James Joycen runosta Ecce Puer ”

Kun Odysseus vihdoin oli ilmestynyt, Joycella oli aikaa paneutua seuraavaan hankkeeseen, joka osin iti Odysseuksen ulkopuolelle jääneistä muistiinpanoista. Nykyään Finnegans Wakena tunnettua teosta Joyce työsti seitsemäntoista vuotta. Ennen julkaisua teoksen nimeä ei paljastettu, ja kun siitä julkaistiin aluksi osia, sen nimenä oli vain "tekeillä oleva työ" (work in progress). Keskeneräinen Finnegans Wake kohtasi kuitenkin lähestulkoon yksimielistä vastustusta, ja masentunut Joyce harkitsi teoksen loppuunsaattamisen siirtämistä ystävälleen James Stephensille. Joyce sai lopulta kuitenkin itse työn valmiiksi.

Finnegans Waken kirjoitustyön ohessa Joyce myös työsti lyyrisen runokokoelman, joka julkaistiin 1927 nimellä Pomes Penyeach (Runoja pennyn kappale, joskin Pomes viittaa läheisesti ranskan sanaan pommes eli 'omenat'). Odysseuksen kustantaneen Sylvia Beachin mukaan Joyce ilmeisesti kirjoitteli runoja, joista suurimman osan hän heitti roskiin. 1927 Joyce kuitenkin tarjosi Beachille kolmetoista runoa kustannettavaksi. Ehtona oli, että runokokoelmaa myytäisiin asiakkaille šillingin hintaan: Joyce halusi, että hänen "todellisilla lukijoillaan" olisi varmasti varaa teokseen. Samoin šillinki oli summa, jolla saattoi ostaa omenoita Liffeyjoen sillalta Dublinista.

1931 Joyce meni lopulta naimisiin Nora Barnaclen kanssa. Toinen Joycen elämän kannalta merkittävä 1930-luvun alkupuolen tapahtuma oli hänen isänsä John Stanislaus Joycen kuolema. "1930-luvun alku toi lisää huonoja uutisia Joycelle, sillä hänen tyttärellään Lucialla alkoi ilmetä skitsofrenian oireita. Toisaalta hiukan lohtua toi pojanpojan syntymä helmikuussa 1932. Syntymän johdosta Joyce kirjoitti Ecce Puer (suom. 'Katso poikaa') -nimisen runon.

Lucian sairaus paheni vuosien kuluessa. Muutenkaan Joycen elämä ei mennyt loistavasti, sillä toista maailmansotaa edeltäneet jännitteet kasvattivat sodanuhkaa. Finnegans Wake ilmestyi lopulta maailmansodan kynnyksellä 2. helmikuuta 1939, Odysseuksen tavoin Joycen syntymäpäivänä.

Finnegans Waken julkaisu 1939 päätti Joycen kirjailijanuran. Vielä samana vuonna alkoi toinen maailmansota. Suojellakseen Luciaa Joyce muutti maaseudulle St. Gérand-le-Puyhin, jossa hän eli vuoden verran. 1940 Saksa hyökkäsi Ranskaan, joten Joyce joutui jälleen pakenemaan sotaa. Kuten ensimmäisenkin maailmansodan aikana, Joyce kiiruhti Zürichiin, jonne hän saapui perheineen joulukuussa 1940. Jo heikoksi käynyt Joyce ei elänyt enää monta päivää Zürichiin muutettuaan, vaan kuoli 13. tammikuuta 1941. Kuolinsyynä oli vatsakalvon tulehdus, joka oli puhjennut jo lähes seitsemän vuotta hoitamattomana olleen vatsahaavan leikkauksen yhteydessä.

James Joyce haudattiin Flunternin hautausmaalle Zürichiin. Samalla hautausmaalla on myös toisen tunnetun kirjailijan, Nobel-palkitun Elias Canettin, hauta.

Joycen teokset;

Joycen rintakuva Dublinissa.Chamber Music, (runokokoelma, 1907).

Dublinilaisia, (Dubliners, novellikokoelma, 1914).

Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, (A Portrait of the Artist as a Young Man, romaani, 1916).

Odysseus, (Ulysses, romaani, 1922).

Pomes Penyeach, (runokokoelma, 1927).

Finnegans Wake (romaani, 1939).

Dublinilaisia

»Tarkoitukseni oli kirjoittaa tutkielma maani moraalisesta historiasta, ja valitsin tapahtumapaikaksi Dublinin, koska se tuntui olevan lamaantuneisuuden keskus. Olen yrittänyt esitellä ynseälle yleisölle kaupungista neljä näkökulmaa: lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden ja julkisen elämän. Tämä on tarinoiden järjestys. Olen kirjoittanut teoksen suurimmaksi osaksi tunnollisen ilkeästi..»

(Joycen kirje kustantaja Grant Richardille toukokuussa 1906.)

Odysseus

»Kohdussa synninpimeydessä minäkin olin, tehty ei siitetty. He kaksi, mies jolla on minun ääneni ja minun silmäni, ja kummitusnainen jonka hengityksessä on tuhkaa. He yhtyivät ja erosivat, tekivät parittajan tahdon. Ennen aikojen alkua Hän halusi minut ja nyt Hän ei voi ikinä haluta minua pois. Lex eterna seisoo Hänen takanaan. Onko se sitten se jumalainen substanssi, jossa Isä ja Poika ovat konsubstantiaalit? Mistä rakas Arius parka vetäisi johtopäätöksensä? Taisteli kaiken ikänsä kontransmagnifikatjajutkubangtantialiteettisuuden puolesta. Huono-onninen kerettiläinen. Kreikkalaisessa vesiklosetissa hän heitti henkensä: euthanasia.»

Katkelma Joycen Odysseuksesta

Odysseus kertoo juutalaisen mainoshankkijan Leopold Bloomin elämästä ja harhailusta – modernin Odysseuksen harharetkistä, ympäri Dublinin baareja, katuja ja bordelleja. Tapahtuma-aika on 16. kesäkuuta 1904. Romaanin toinen päähenkilö on Stephen Dedalus, Joycen alter ego, joka esiintyy jo romaanissa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Sen lisäksi, että Joycen Odysseus on Homeroksen Odysseian nykyaikainen vastine, se myös sisältää suuren joukon vaikutteita ja viittauksia muihin teoksiin.

Romaani alkaa Dedaluksen ystävän Buck Mulliganin aamutoimista ja päättyy Bloomin vaimon Mollyn tajunnanvirtaiseen kuvaukseen unestaan, kun aviomies on palannut harharetkiltään vuoteeseensa, jonne Dedalus hänet kantaa. Päivän aikana Bloomin modernia odysseiaa kuvataan paitsi päähenkilön tajunnanvirran kautta, myös irtaantumalla tarkastelemaan elämänmenoa hänen ympärillään. Eräät jaksot on kirjoitettu sanomalehtikielellä, toiset taas kuulostavat tieteelliseltä tutkimukselta tai poliisin tutkintaraportilta. Joyce vaihteli kirjan aikana useasti tekniikkaa. Hän käytti Odysseuksessa noin kolmeakymmentä tuhatta eri sanaa, kun keskivertokirjailijan teoksissa määrä on yleensä vain muutaman tuhannen luokkaa.

Monelle Odysseuksen lukeminen loppuun on osoittanut mahdottomaksi urakaksi. Teoksen rakenne nimittäin ei noudata aina edes omaa sisäistä logiikkaansa vaan harhautuu päähenkilönsä kokemusmaailmasta ja hetken havainnoinnista käsittämättömiin ulottuvuuksiin. Teos on kuitenkin ainakin akateemisissa piireissä yksi nykyproosan kivijaloista, ja sitä juhlitaan Dublinissa vuosittain Bloomsdayna 16. kesäkuuta, jolloin romaaniin ihastuneet kiertävät Dublinia Leopold Bloomin jälkiä seuraten. Teksi(lyhennetty) Wikipedia